Melkein täydellisiä

Se näyttää aivan täydelliseltä. Kunnes katson sitä toiselta puolelta: pudotessa tullut mustelma on nyt tietenkin ihan pikku juttu, mutta siitä se pilaantuminen lähtee.

Ei mukaan.

Saman tuomion saa toinen punaposkinen kaunotar, jota joku on jo päässyt nokkaisemaan. Sääli. Melkein täydellisiä omenoita.

Tietenkin näistä saisi vaikka mitä: hilloa ja piirakkaa mielinmäärin. Mehua.

Mutta kun ei pysty. Täydellisiäkin omenoita on enemmän kuin pystyy ottamaan vastaan.

Pudokkaiden poimiminen tällaisena ylenpalttisena omenasyksynä on kuin tämä julma aika arvoineen: vain täydellisimmät kelpaavat. Kaikki kolhuja saaneet ja jonkun nokkaisemat saavat jäädä.

Omenoiden poimiminen aurinkoisessa syyssäässä on ihan huippuihanaa hommaa.

Paitsi että tämä lajittelu ottaa koville. Tekee pahaa kovettaa itsensä omenoiden kanssa.

Ihmisten suhteen toivoisi osaavansa olla armollisempi. Täydellisyyden tavoittelu on turhaa.

Sitä paitsi eihän täydellisiä ihmisiä ole edes olemassa. Jokaisella on joku kolhu tai nokkaisu. Vaikka päällepäin näyttäisi miten hyvältä.

Onneksi me ei olla omenoita. Kelpaamme kolhuinemme.

Joohan?

Mia Palokallio