Asiantuntijalta: Jo muinaisilla roomalaisilla oli suhde puihin ja metsiin

Plinius vanhempi eli Gaius Plinius Secundus (23–79 jaa.) oli roomalainen oppinut, historioitsija ja luonnontutkija. Pliniuksen 37 kirjaa käsittävä Naturalis historia (suomeksi Luonnonhistoria) oli antiikista uudelle ajalle asti muun muassa kasvi- ja eläintieteen perusteos.

Pliniuksen teos avaa kiinnostavan ikkunan antiikin maailmaan ja kulttuureihin – siinä käsitellään kreikkalaisen ja roomalaisen maailman lisäksi kaukaisempien alueiden, kuten pohjoisen Afrikan, Arabian niemimaan ja Intian oloja. Tekstissä on sulassa sovussa niin luonnontieteellisiä kuvauksia kuin monenlaisia anekdootteja ja uskomuksiakin.

Pliniuksen tekstiin palautuu jopa moni populaarikulttuurin tarina Asterix-sarjakuvien tietäjän Akvavitixin kultaisesta sirpistä Disneyn Dumbo-norsun hiirikammoon.

Roomalaisen Plinius vanhemman Naturalis historia oli merkittävä teos ruotsalaiselle kasvitieteilijä Carl von Linnélle (1707–78), jolle aikalaiset antoivat jopa kunniakkaan kutsumanimen ”Pohjolan Plinius”. Linné kehitti luomakunnan systemaattisen luokittelujärjestyksen (Systema naturae 1748), johon yhä nojataan. Käyttämänsä latinankielisen sanaston hän omaksui paljolti juuri Pliniukselta, mikä näkyy monissa kasvien ja eläinten tieteellisissä nimissä.

Plinius taas on usein lainannut latinaan jonkin kasvin tai eläimen nimen suoraan kreikkalaisista lähteistään, joten monen nykyisen tieteellisen nimen sukunimi on kokonaan tai osittain peräisin jopa 300-luvulta ennen ajanlaskun alkua.

Antiikin roomalaiset pitivät puita ja metsiä suurimpana ihmisille suotuna lahjana, ja varhaisina aikoina puita pidettiin jumalten palvontapaikkoina. Metsissä uskottiin asuvan erilaisia metsänjumalia ja fauneja, ja moni luonnonvarainen puu oli pyhitetty tietylle jumalalle, kuten talvitammi Juppiterille, oliivipuu Minervalle, laakeripuu Apollolle tai poppeli Herculeelle.

Plinius rinnastaa puut muihin eläviin organismeihin luita ja verisuonia vastaavine toimintoineen sekä ryhmittelee ne muun muassa lehtien ja rungon muodon, kuoren ja juurten ominaisuuksien mukaan. Puiden mahlaa hän vertaa vereen.

Plinius kuvailee niin kaukaisten maiden palmumetsiä kuin ”pohjoisia”, suuren osan Germaniaa tuolloin peittäneitä tammimetsiäkin ja hämmästelee Gallian alueella kasvavan koivun vaaleaa puuainesta. Hän kertoo kiehtovasti puiden oksilla puoliloisena elävästä, viime vuosina Varsinais-Suomessakin levinneestä mistelistä ja sen käytöstä kelttien uskonnollisissa menoissa.

Keltit uskoivat tammen oksalla kasvavan mistelin olevan jumalallista alkuperää, ja sitä sai leikata vain kultaisella sirpillä.

Plinius myös avaa monen alkuperältään ”eksoottisen” puun, kuten plataanin, sopeutumista Italian ja Välimeren alueen oloihin.

Roomalaiset arvostivat Vähästä-Aasiasta (nykyisen Turkin alueelta) tuotua plataania etenkin sen suoman suuren varjon vuoksi, ja näitä puita saatettiin jopa kastella sekoittamattomalla viinillä, koska sen uskottiin olevan hyväksi niiden juurille. Plinius naureskelee, että roomalaisetpa ovat opettaneet puutkin juomaan viiniä!

Plinius toistaa mielellään utilitaristista ajatusta, että luonto on suonut ihmiselle puut ennen kaikkea puutavaran saamiseksi – esimerkiksi tammi ja saarni olivat hyvin monikäyttöisiä puita. Hän toteaa sekä roomalaisen käytännönläheisesti että runollisesti, kuinka puuta käytettiin ”meren kyntämiseen” ja ”maiden lähentämiseen toisiinsa” viitatessaan roomalaisten mittavaan laivanrakennustoimintaan.

Tämä toiminta myös oli merkittävä syy metsien laajaan hakkaamiseen Italiassa antiikin aikana, mikä näkyy maassa nykyäänkin. Plinius kertoo myös jonkinlaisesta tervanpoltosta antiikin ajan Euroopassa ja sen merkityksestä laivanrakennukselle.

Tärkeä osa metsien hyötykäyttöä antiikin aikana oli myös erilaisten terhojen, kuten tammen- ja pyökinterhojen käyttö ravintona. Eräänlaisesta jokamiehenoikeudesta kertoo ikivanhan kahdentoista taulun lain säädös, jonka mukaan toisen omistamalle maalle pudonneita terhoja oli sallittua kerätä.

Roomalaiset syöttivät sioille pyökinpähkinöitä saadakseen niiden lihasta mureaa, tammenterhot taas lisäsivät niiden painoa.

Plinius käsittelee teoksessaan muutenkin laajasti eri tammilajien kulttuurihistoriaa. Esimerkiksi korkkitammen terhot olivat arvottomia, ja puun todellinen arvo oli jo antiikin aikana sen paksussa kuoressa, jota on ikiajat käytetty muun muassa verkonkohoihin, hiukan yllättävämmin myös naisten talvijalkineisiin, mihin viittaa korkkitammen kutsuminen ”naisten rautatammeksi”.

Pliniuksen kiehtovia ja mukaansatempaavia kuvauksia voi kohta lukea myös suomeksi. Naturalis historian (suom. Luonnonhistoria) ensimmäisen osan suomennos (kirjat 7–9) ilmestyy syksyllä 2026, toisen osan suomennos (kirjat 10–13) kevättalvella 2027.

Aulikki Vuola

antiikin kirjallisuuden suomentaja