Valinnan vaikeutta

Ensi tammikuun presidentinvaaleissa joutuu taas valitsemaan puolensa. Onneksi ehdokkaat ovat tarpeeksi erilaisia, ja onneksi kaikista tiedetään aika paljon.

Virallisia ehdokkaita tosin on vasta kaksi: vihreiden Pekka Haavisto ja demareiden Paavo Lipponen. Huutoa vaille valmiita ovat myös keskustan Paavo Väyrynen, kokoomuksen Sauli Niinistö ja perussuomalaisten Timo Soini.

Kaikki kolme käyvät kampanjaansa

vähintään yhtä vauhdikkaasti kuin

Lipponen tai Haavistokin. Niinistön

sanotaan käyneen omaansa täysillä jo kuusi vuotta, mutta se on liioittelua.

Yksi vuosi alussa meni puolella vauhdilla.

Mielipidetiedustelut ennustavat presidentiksi Niinistöä, joka runsaat viisi vuotta sitten hävisi niukasti Tarja Haloselle. Itse äänestin silloin Niinistöä, mutta en ole lainkaan varma olisiko tämä hoitanut tehtävän yhtään paremmin kuin Halonen.

Niinistön kampanjasta jäi mieleen ”työväen presidentti” -mainos ja puheet puntolla ajosta. Kummassakaan ei ollut totta edes nimeksi.

Oikea Niinistö tuntuu kadonneen

falskien mainoslauseiden ja harkitun imagorakennuksen taakse. Kuka enää muistaa hänen esitystään kirjastojen

panemisesta maksullisiksi?

Entinen pankinjohtaja, kokoomuksen puheenjohtaja ja valtiovarainministeri Niinistö on herrakerhon herroja, tiukka oikeistolainen, joka ei puntolla ajele, vaikka kampanjavideollaan antoi muuta ymmärtää.

Vihreiden Haavisto olisi varmaankin ihan kelpo mies mutta ei ihan minun makuuni. Hänen arvomaailmansa on kovin kaupunkilainen ja yläluokkainen. Vaikka Haavistoa kuinka kuorrutetaan luonnonsuojelun ja tasa-arvon ajatuksilla, tavallisten suomalaisten elämästä hän ei taida tietää paljoakaan.

Vieraus on molemminpuolista.

Timo Soini esiintyy kuin olisi kaikessa Haaviston vastakohta. Kabineteissa hänkin on kuitenkin elämänsä viettänyt, ja hänkin tuntee kansainväliset lentokentät ja Irlannin pubit paremmin kuin Oulun linja-autoaseman.

Soinin arvostukset eivät ole kaukana niistä, joita pidän oikeina. Hänen taustajoukoissaan on kuitenkin hämärämiehiä, joille en soisi pikkusormen vertaa valtaa. Vihan lietsonnalla on ennenkin saatu paljon pahaa aikaan, hyvää ei koskaan.

Paavo Väyrynen on ajanut omaa linjaansa koko poliittisen uransa ajan. Hänen vikansa on olla oikeassa väärään aikaan.

Väyrynen vastusti Suomen liittämistä euroon lähes yksin ja sai paljon rapaa niskaansa. Kun Soini vuosia myöhemmin aloitti saman laulun, media taputti kuin uudelle asialle.

Myös Niinistö, joka oli ehkä innokkain euroalueeseen liittyjä, esiintyy nyt eurokriittisenä. Ennustan kritiikin menevän vaalien jälkeen siihen samaan talliin, johon puntokin aikanaan katosi.

Jos toisella kierroksella ovat vastakkain

Niinistö ja Lipponen, valinta on mielenkiintoinen. Lipposesta muistan lausahdukset: ”Nahkurin orsilla tavataan” ja

”Nyt loppui isäntien valta Suomessa”.

Näitä lipposmaisuuksia on tullut taas lisää. Viimeksi saimme kuulla Aamulehden olevan pimeyden ytimestä johdettu lehti.

Joku voi sanoa Lipposen olevan yrmy, joka ei siedä arvostelua. Toinen sanoisi Aamulehden härnänneen Lipposta tahallaan.