Suomi luetaan Venäjää uhkaavien vihamielisten maiden ketjuun

Ison naapurin kyljessä elävälle pienelle maalle on tärkeää, että se kykenee ajoissa havaitsemaan lähiympäristössään tapahtuvat muutokset ja parhaassa tapauksessa ennakoimaan ne. Suomelle tämä on käynyt vuosi vuodelta vaikeammaksi.

Ongelmaa on ratkottu teettämällä selvityksiä, joissa on sekä hahmoteltu muuttunutta tilannekuvaa että niitä sisäisiä ja ulkoisia tekijöitä, jotka muokkaavat Venäjän noudattamaa ulkopolitiikkaa.

Virallisten selontekojen ja akateemisten raporttien ohella Venäjän tavoitteita Suomen suhteen voidaan kuvata myös kapeammasta näkökulmasta: Seuraamalla sitä, mitä ja miten Venäjän media maastamme raportoi.

Tarkastelu on perusteltua, koska Venäjällä vallanpitäjien ja median suhde on erittäin läheinen. Tärkein joukkoviestin on televisio, jonka kaikki kanavat ovat suoraan Kremlin valvonnassa. Lehtien levikit ovat pieniä ja radioasemien vaikutus paikallinen. Niiden nauttima journalistinen vapaus on Krimin miehityksen jälkeen kutistunut vähiin.

Samalla on muuttunut tapa, jolla Suomesta venäläisille kerrotaan. Muutos on tosi iso, jos sitä verrataan neuvostoaikaan, jolloin ne venäläiset, jotka Suomea paremmin tunsivat, suhtautuivat maahamme yleensä suopeasti.

Nyt Suomi luetaan Venäjää lännestä käsin uhkaavien vihamielisten maiden ketjuun. Siksi Suomesta ei luoda eikä vahvisteta myönteistä mielikuvaa.

Jos Venäjän johto jonain päivänä katsoo tarpeelliseksi käyttää kovempia otteita Suomea kohtaan, yleisen mielipiteen on oltava valmis ne ymmärtämään ja hyväksymään.

Joulukuun alun uusi ulkopoliittinen ohjeistus, jonka mukaan sotilasliittoihin kuulumattomat EU-maat otetaan erityiskäsittelyyn, ei mediassa vielä näy.

Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan ole Venäjän vihollisia.

Maassa asuu kasvava joukko sekä etnisiä venäläisiä että Venäjän maanmiehiä, jotka ovat alituisessa vaarassa joutua suomalaisten viranomaisten mielivallan uhreiksi. Kun tällaista havaitaan, tapaukset tuodaan esiin näyttävästi, koska Venäjän johto pitää oikeutena ja velvollisuutena suojella näitä ihmisiä.

Suomessa on myös henkilöitä, jotka eivät poliittisista syistä hyväksy Suomen alistamista Brysselin ja Washingtonin käskyvaltaan. He vastustavat Suomen kytkeytymistä länteen, jäsenyyttä EU:ssa ja liittymistä Natoon.

Näitä henkilöitä käsitellään mediassa myönteisesti siitä riippumatta, kuuluvatko he poliittisesti äänioikeistoon, äärivasemmistoon tai äärikeskustaan.

On myös joukko poliittisia toimihenkilöitä ja liikemiehiä, jotka eri syistä pitävät Suomen ja Venäjän suhteiden nykytilaa valitettavana. He vastustavat nykyisiä pakotteita ja ovat valmiit toimimaan niiden purkamiseksi siitä riippumatta, mitä lännessä asiasta ajatellaan.

Heidän julkisia lausuntojaan ja Venäjän vierailujaan selostetaan näyttävästi.

Lopuksi on olemassa pieni, mutta tärkeä joukko luotettavia todistajia, jotka ovat haastatteluin ja lausunnoin aina valmiit todistamaan Venäjän mediassa Suomea ja sen viranomaisia vastaan aiheesta riippumatta.

Julkaistut selonteot ja monet akateemiset raportit viittaavat siihen, että yhtenä Venäjän ulkopolitiikan tavoitteena on saada aikaan kansainvälisesti tunnustettu uusi etupiirijako.

Suomen osalta tällainen edellyttäisi siteiden katkaisemista Euroopan unioniin, luopumista Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa tapahtuvasta puolustusyhteistyöstä sekä luonnollisesti myös ns. Nato-option hylkäämistä.

Viime keväänä julkaistu, useita EU-maita koskenut UPI:n vertaileva tutkimus osoitti, että Venäjän median kautta tapahtuvalla informaatiovaikuttamisella on yksi iso ongelma: Venäjällä se on lyönyt läpi hyvin, mutta Suomessa se ei ole saanut aikaan toivottua vastakaikua sen paremmin perinteisen median kuin suuren yleisönkään keskuudessa.

Siksi Suomessa Venäjän informaatiovaikuttamisen painopiste on toisaalla. Sen tärkeimpiä välineitä ovat sosiaaliseen mediaan perustetut valemediat ja niitä ympäröivät samanmielisten verkostot. Niiden toiminnan suitsimiseen ei nykyinen lainsäädäntömme juurikaan anna mahdollisuutta.