HYVÄN ELÄMÄN KIVUTON LOPPU
Harri Hahtolan kylmiö uhkaa jää- dä pieneksi, niin työllistetty koti- teurastamo on.Viimeiseen asti hiottua työskentelyä, viileän lempeitä otteita, mutta myös paljon verta ja hikeä. Tätä kaikkea on työpäivä pienessä kotiteurastamossa. Ensikertalaiselle vierailu teurastamossa on rankka kokemus. Herkille se ei sovi lainkaan. Ei myöskään tämä juttu.
Klo 8.00
Etelä-Pohjanmaalla, isokyröläisen maatilan pihalla seisoo kaksi miestä. He katselevat aidan takana karjasuojassa pällisteleviä lampaita. Lampaat ovat kesyjä ja kiinnostuneita ihmisistä.
”Näitä on pidetty todella hyvin. Ovat tottuneet ihmisiin”, Harri Hahtola sanoo ja katselee, kun Seppo Kangas tarkkailee lammaslauman kuntoa ja vointia. Molempien miesten – teurastajan ja tarkastuseläinlääkärin – toiveena on lampaiden hyvä kunto, sillä vain terve lammas kelpaa teuraaksi. Tämä lauma odottaa nimittäin viimeistä matkaansa muutaman kymmenen metrin päähän kotiteurastamon tainnuttamoon.
Vielä ne eivät kohtaloaan kuitenkaan aavista, vaan hamuavat suloisina kuvaajan tarjoamaa kättä ja kurottavat turpiaan eläinlääkäriä kohti.
Klo 8.10
Vaan vielä ei ole lampaiden aika. Pihaan ajaa auto, joka vetää perässään kuljetusvaunua. Vaunussa matkaa yhä harvinaisemmaksi käynyt teurastettava, hevonen. Hahtolan teurastamo ei ota hevosia liiemmälti vastaan, koska lihan markkinointi on vaikeaa. Hevosenruhon osista vain fileet kelpaavat ravintoloihin. Muulle ei ole kysyntää.
Omistaja, varttuneempi mies, taluttaa kymmenvuotiaan suomenhevosoriin perävaunusta. Hevonen on maallikon silmään terve ja komea kuin vain liinaharjainen suomenhevonen voi olla. Hevosen teuraaksi myyvä omistajakin myöntää, ettei oriin terveydessä ole vikaa.
”Ei siitä vaan tullut ravihevosta, on niin pieni. Eikä sillä oikein mitään käyttöä enää ole, kuin ei tytärkään ehdi töiltään ratsastelemaan.”
Mutta miksi teuraaksi? ihmettelemme epäuskoisina kuvaajan kanssa. Eikö uljasta pollea voisi myydä sitä tarvitsevalle?
”En malta! Se on ollut minulla varsasta saakka. Saattaisi mennä huonoihin käsiin”, omistaja toteaa ja pitelee hevosta paikallaan eläinlääkärin kuunnellessa sen sydäntä stetoskoopilla.
Kysyn eläinlääkäriltä, mitä hän ajattelee täysin terveen hevosen pihviksi pistämisestä.
”Eihän se mukavalta tunnu”, hän myöntää.
Omistaja taluttaa hevosen teurastamorakennuksen tainnutushuoneen ovelle. Kysyn vielä kerran omistajalta, eikö tule suru puseroon päättää hevosen päivät näin kesken kaiken? Omistaja vakuuttaa, ettei tule. Kotitallille jäi vielä kymmenen muuta.
Samassa minut ja kuvaaja kutsutaan sivuhuoneeseen. Meidän on puettava yllemme valkoiset suoja-asut ja pujotettava kenkien suojaksi muoviset pussukat. Tempoilemme asujen kanssa, kun seinän takaa kuuluu laukaus.
Ryntäämme lyhyttä käytävää pitkin tainnuttamoon, missä kohtaamme epätodellisen näyn. Vielä minuutti sitten korviaan kysyvästi höristellyt hevonen makaa nyt lattialla elottomana, otsassaan tuskin havaittava reikä. Sen rinnassa on suurempi, säännöllinen vinoneliön muotoinen reikä, josta pulppuaa tummanpunainen veri. Sivupöydällä lepää järeän näköinen pistooli.
Omistaja on lähtenyt.
”Hyvin usein hevosenomistaja jää pois tältä viimeiseltä matkalta. Olemme teurastaneet lemmikin asemassa pidettyjä ratsuja, joiden omistaja ei kestä nähdä tätä”, Harri Hahtola sanoo ja pujottaa hevosen takajalkaan paksun kettingin, jolla hevonen nostetaan roikkumaan.
”Parempi onkin, etteivät tule tänne, jos ahdistaa. Hevonen aistii omistajansa stressin ja hätäilyn, ja se tarttuu. Ilman ihmisen pelkoa hevonen ei takuulla tiedä, mihin sitä tuodaan, eikä ehdi pelätä”, Sami Hahtola sanoo.
Hevonen lopetetaan pienteurastamossa ampumalla, mikä vaatii vakaan käden ja rauhallisen hevosen. Hahtolat eivät ota teurastettavaksi ”vikapäisiä” hevosia, jotka teutaroivat vauhdikkaasti jo pihassa.
Teurastaja ei moralisoi asiakkaan päätöksiä. Vaikka Maarit Hahtola sanoo kyllä joskus ”pelastaneensa” muutamia teurashevosia omaan talliinsa.
”Alkuaikoina minulle piti aina valehdella, että hevosilta oli mennyt jalat. En kestänyt ajatusta terveen hevosen teurastamisesta”, hän sanoo. ”Useimmat teurashevoset kyllä ovatkin jalkavaivaisia tai vanhoja.”
Hevonen roikkuu katosta ja valuttaa verta muutaman minuutin. Koko ajan se potkii ja hytkyy. Teurastaja on tyytyväinen ”liikkuvaiseen” ruhoon, sillä näin veri tulee paremmin ulos. Jotkut hevoset eivät juurikaan saa lihaskouristuksia kuoleman jälkeen.
Katselen tumput suorina, kuinka hevonen suolistetaan, jalat leikataan ja nahka kuoritaan pois. Syötävää filelihaa hevosesta saa 20 kiloa. Ne menevät Helsingin ravintoloihin tai Hakaniemen halliin. Loput 200 kiloa ovat murheenkryyni, sillä makkaravärkeiksi hevosenliha ei enää juurikaan kelpaa. Teurastaja koettaa kuitenkin etsiä käyttötarkoituksen kaikelle mahdolliselle, jotta jätteenkäsittelylaitokselle Honkajoelle jäisi mahdollisimman vähän teurasjätettä vietäväksi. Hevon kaviot laitetaan sivuun – ne ottaa kengittäjä opetusvälineiksi. Nahka suolataan ja taitellaan pakettiin. Se menee nahkatakkimateriaaliksi Kokkolaan.
Lopulta ruho työnnetään katossa kulkevaa kiskoa pitkin kylmiöön riippumaan. Hevosen kankut supistelevat vieläkin.
”Lämpötilanvaihtelu sen tekee”, Sami Hahtola sanoo havaitessaan järkyttyneen ilmeeni.
Klo 9.00
Tainnuttamo on siivottu ja puleerattu kiiltäväksi. Harri Hahtola avaa tainnuttamon sivuoven ja päästää ensimmäisen sian sisään. Hän pitää tempoilevaa ja kiljuvaa sikaa tiukasti jalkojensa välissä, kun Sami asettelee sähköanturit sian ohimoille ja painaa ne yhteen. Sika vetää silmänsä välittömästi sikkaralle, jäykistyy ja kaatuu lattialle. Sekunnin päästä Rami Hahtola pistää sian kainaloon reiän, josta suihkuaa kiivaasti verta.
”Sika ei kuole sähköön, vaan taintuu. Sitten siitä lasketaan veret, ja se kuolee. Jos sika ammuttaisiin, se menisi täällä huoneessa vaikka kuinka”, Harri Hahtola sanoo ja näyttää kädellään pyörivän liikkeen.
Kohta tainnutushuoneessa on jo neljä sikaa. Ensimmäinen vasta tekee kuolemaa, toinen pyörii kovalla kolinalla kalttauskoneessa, kolmas makaa pöydällä koneesta höyryävän puhtaana tulleena luovuttamassa saparoitaan ja sorkkiaan ja neljäs roikkuu yhden sorkan varassa katossa. Huoneessa on kosteaa ja äänekästä. Haisee palaneelle. Katosta roikkuvan sianruhon karvoja poltetaan.
Siat ovat luomusikoja. Ilmajokelainen luomusikatilallinen ei pysty toimittamaan niin paljon sikoja kerrallaan, että sopimus ison teurastamon kanssa onnistuisi. Tainnutushuoneen oven takana karsinassa röhkii vielä lisää töpselikärsiä. Ne ovat tavanomaista tuotantoa Maalahdesta, ja niiden sikalatovereita lähti kokonainen rekkakuormallinen LSO:n teurastamolle. Pieni erä eläimiä tuotiin kotiteurastamoon, sillä vain täältä tuottaja saa syödäkseen oman sikansa. Isoissa laitoksissa se ei onnistu.
Kello 9.20 ensimmäinen sika työnnetään kylmiöön riippumaan. Hieman ennen kymmentä kylmässä on viisi sikaa.
”Jos oikein hyvin menee, tunnissa ehtii tehdä viisi sikaa tai nautaa. Lampaita saadaan kymmenen tunnissa”, Harri Hahtola selvittää.
Hahtoloiden työjärjestys tainnutushuoneessa näyttääkin perin hallitulta ja viimeiseen asti hiotulta. Sian teurastuksessa, suolistamisessa ja paloittelussa on monta eri työvaihetta. Niiden aikana ei montaa sanaa vaihdeta. Jokainen tietää tarkkaan, mitä ruholle kulloinkin tehdään. Lopputulos näyttää siistiltä. Siat roikkuvat kylmähuoneessa riveissä, ja jokaisen ruhon alla koukussa roikkuu identtinen valikoima sisäelimiä: sydän, keuhkot, munuaiset ja maksa.
”Menee koirille ja herroille. Jos ei kelpaa koirille, niin kyllä herroille”, Harri Hahtola naurahtaa gourmetsatsista.
Sian nahka jää tähteeksi – se ei kelpaa säämiskän materiaaliksi ainakaan Suomessa. Hahtolat muistelevat, että jokin aika sitten sen markkinoita koetettiin selvittää Kiinassa, mutta ainakin vielä nahat heitetään jätteisiin.
Klo 10.00 pidetään tauko. Isä ja pojat riisuvat valkoiset essunsa ja takkinsa ja istahtavat pöydän ääreen. Pöydässä on kahvia, leipää, juustoa ja luomukinkkusiivuja.
Klo 11.00
Teurastettuna on hevonen ja kymmenen sikaa.
Harri Hahtola peruuttaa autolla kuljetusvaunun lammasaitauksen eteen. Harri ja Rami menevät lampaiden sekaan ja ohjaavat niitä vaunuun. Yksi lammas asettuu poikkiteloin lastaussillalle ja saa muutkin epäröimään. Rami nostaa lampaan lempeästi ylös ja tökkäisee oikeaan suuntaan. Kohta vaunussa on parikymmentä määkijää.
Vaunu ajetaan teurastamon kulman taakse. Lastaussiltaa pitkin lampaat köpöttelevät samaan karsinaan, ”odotushuoneeseen”, jossa siat olivat aamulla. Siirrymme tainnuttamon puolelle. Olen edelleen pukeutuneena valkoisiin housuihin ja takkiin, mutta kenkieni suojapussukat menivät roskiin. Niiden sisäpuolelle oli päässyt verta.
Harri Hahtola ottaa lampaan kerrallaan huoneeseen, puristaa tämän jalkojensa väliin, vilkaisee sähkötainnuttimen viisareita ja tismalleen oikealla hetkellä painaa anturit lampaan ohimoihin. Lammas kaatuu välittömästi, ja Rami viiltää siltä kurkkuun. Sami ottaa lampaan ja siirtää sen vielä kiiltävällä lattialla sivummaksi. Lampaan karvaisen ruumiin alta valuu verinoro hiljalleen kohti lattian keskellä olevaa viemäriä.
Huoneessa on sikojen teurastukseen verrattuna kovin hiljaista. Lampaat eivät juurikaan ääntele, eikä koliseva kalttauskone käy. Tainnutus, viilto, riviin. Kaikki tapahtuu nopeasti. Kun huoneen lattialla makaa kymmenen lammasta, katson kellosta että aikaa on kulunut vain kaksi minuuttia.
Lammas numero viisi availee suutaan ja korisee. Joudun muistuttamaan itseäni, että se on jo kuollut, vaikka mieli tekisi huutaa, että yksi elää vielä! On vaikea uskoa eläintä elottomaksi, kun se näyttää vielä aivan elävältä. Ja kuulostaa. Irvistelen, ja teurastajat vilkaisevat minuun huvittuneina. Rami käy irrottamassa pään jokaiselta lampaalta ja liu’uttaa ne huoneen nurkkaan. Irtileikatut sorkat hän viskaa muoviseen laatikkoon ja osuu kaikilla neljälläkymmenellä kerralla.
Teurastajat, isä ja pojat, käsittelevät eläimiä viileän lempeästi. He eivät tee yhtään turhaa liikettä eläimiä käsitellessään, eivät ennen eivätkä jälkeen niiden kuoleman. Teurastajien liikkeistä huokuu rauhallisuus ja määrätietoisuus. Eläimet saavat varmasti nopean ja kivuttoman lopun, ja myös rauhalliset viimeiset hetket. Viimeisen yönsä ne viettävät mukavan näköisesti, pehmeäksi kuivitetuissa tiloissa.
”Nämä ovat eläneet hyvän elämän”, Harri Hahtola sanoo ja kertoo Texel-rotuisten lampaiden tulleen edellisiltana Vaasan saaristosta. Lampaat ovat alle puolivuotiaita, karitsoja siis. Vanhoja lampaita ei meillä juuri ravinnoksi enää teurasteta.
Miehet pyörittelevät lampaita melkein kuin esittäisivät harjoitellun tanssinumeron. Suolet, sisäelimet, päät löytävät vauhdikkaasti oman korinsa, eikä kukaan heitä vahingossa toista sisuskaluilla. Nahan irrottaminen kuulostaa ilkeältä, mutta samalla se näyttää kiehtovalta käsityöltä. Harri etevimpänä tekee esityöt nahan irrottamiseksi. Sami nostaa vinssillä lampaan irti nahoistaan.
”Hanskat ovat tässä hommassa vain haitaksi”, Sami Hahtola sanoo repiessään lampaannahkaa.
Nahat menevät naapurikuntaan Ylistaroon muokattaviksi.
Klo 12.00 ensimmäinen lammas siirretään kylmiöön.
Klo 12.05
Teurastamista ja käsittelyä odottaa vielä 47 lammasta. Ne Hahtolat aikovat vielä saman päivän aikana saada urakoitua. Työ on fyysisesti raskasta, ja tekijöiden kasvot kiiltelevät hiestä. Taukoja on pakko pitää, jotta jaksaisi. Lampaiden loppumisen jälkeen vielä siivotaan tainnuttamo ja eläintilat.
Klo 18.00
Työpäivä päättyy.
Seuraavana päivänä lihat leikataan ja pakataan vakuumipusseihin, ja Maarit Hahtola lähtee kuljettamaan sitä asiakkaille Etelä-Suomeen. Lisäksi eräisiin häihin on tilattu lammasrosvopaistit juhlaväelle. Luomusikatilallinen Ilmajoelta hakee omansa pois itse ja markkinoi ne edelleen omille asiakkailleen. Osa verestä menee koiraharrastajille verijäljen harjoitteluun. Koirat saavat myös osansa jätteistä. Käyttöön kelpaamattoman teurasjätteen Harri Hahtola kuljettaa Honkajoelle, mistä siitä tehdään liha-luujauhoa tai myydään biodieselin raaka-aineeksi. Sitten odotetaan seuraavaa eläinerää.
Perhe-
yrityksen
pojat ovat tottuneet suhtautumaan kuolemaan luonnollisesti jo lapsesta saakka.
Hevonen lopetetaan pienteurastamossa ampumalla, mikä vaatii vakaan käden ja rauhallisen hevosen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
