Asumme Paratiisissa

Stiina Hovi 

Kesä on tiheää, kun tassuttelee tasaiseksi leikatulla vihreällä nurmella puun alle katveeseen. Iltapäivän aurinko jaksaa, lenseä lounatuuli pyyhkii puita ja västäräkki tepsuttaa pihalla poikasiaan ruokkiakseen. Sitä istahtaa päivänvarjon alle pöydän ääreen ja ihmettelee taas kerran, mikä tässä niin kiehtoo.

Onhan sitä suvea muuallakin. Kyllä, mutta metsä on täynnä hyttysiä. Metsämaasto on epätasaista ja saat jatkuvasti väistellä puita ja pensaita. Eikä metsässä paista aurinkokaan. Suojaisan katveen sijasta olet koko ajan varjossa. Metsässä on kyllä hyvä käydä, vaeltaa polkuja, tarkkailla eläimiä. Ja tehdä metsätöitä syksyllä ja keväällä, kun aika on sopiva.

Tässä meditaatiossa silmä osuu pihan kulmalla olevaan klapikasaan. Valkoinen puu paistuu auringossa. Kyllä tuolla polttopuumäärällä talvi selvitään. Vaikkei maanviljelijä olekaan, katsoo tyytyväisenä tuota riippumattomuuden määrää, jonka iso klapikasa takaa.

Pyöräytetäänpä katsetta kuin tutkan sädettä. Leikatun nurmen takana on ketona hoidettua ketoa. Siis kuivaa, vain niittämällä hoidettua kasvillisuutta, jossa tavoitteena on mahdollisimman monipuolinen kasvisto ja jatkuva kukinta. Siinä on kaikkea orjantappuraruususta neidonkieleen ja niittynätkelmään.

Tuossa on kasvihuone, nuo sireenipensaat kasvavat kuin puut, koivusta on tullut valtava lehtipallo, mänty tyrnistyy tyrnistymistään. Juhannusruusut muodostavat koskemattoman reservaatin monelle ötökälle ja ennen muuta ukkoetanoille. Valkoiset kukat ovat juuri aukeamassa. Nämä ruusut, ne yhdistävät kaikkia tällä mäellä asuneita 1700-luvun ensimmäisestä torpparisuvusta nykyiseen väkeen.

Talon takana on marjapensaita ja perunamaa. Marjoja tulee nykyään niin paljon, että kaikkea ei jaksaisi poimia. Perunaa pitää olla sen verran, että uutta perunaa voi syödä koko kesän syyskuulle asti. Omenapuita, muun muassa Valkea kuulas kukki vuorostaan komeasti, Huvitus taas hannaili. Luumuja tuli viime vuonna niin että oksat repeilivät. Nyt huonolehtiset luumupuut toipuvat talvesta. Onneksi eivät ole kuolleet.

Villiviini kiipeilee talon päätyseinää. Pitäisi leikata ylimääräiset luikerot ja kärhät. Kokeilla, suostuuko villiviini kasvamaan pitkin männyn runkoa.

Pihan pohjoista laitaa ryhdistää kaksikerroksinen ja massaltaan pitkä punamullanvärinen hämäläinen aitta. Se suojaa talvella asuinkumparetta tuulelta ja kesällä pitää yllä pihan mikroilmastoa. Aittaan mahtuu kaikki mahdollinen romuista autoihin. Aitan luhtikäytävällä möllöttää raukeana talon kissa.

Katse kiertyy taloon. Sille leimallista on iso katto ja pulpetti-ikkunat keskellä kattoa. Talo on valkoinen, koska väri korostaa ihmistä keskellä ympäröivää vihreää. Kun sade ropisee kattoon ja ukkonen riehuu, on sisällä turvallista. Silloin tietää, mitä on sivilisaatio. Tilaa on riittävästi, yhteistä ja jokaiselle erikseen. Tytär soittaa pianoa, ja ääni kantautuu ulos avoimesta ovesta.

Jos talo kaikkine mukavuuksineen ja miestä pitempine muisteineen edustaa sivilisaatiota, ei raja ympäröivän luonnon välillä ole jyrkkä. Ensimmäinen vaihettumisvyöhyke on avokuisti – tai samalla ”ulkoilmahuoneen” perusteella parveke. Kuistin edessä on liuskekivilaatoista ladottu kiveys, eräänlainen aidaton patio.

Pihatie tekee talon edustalla rengasmaisen lenkin ja on sileäksi ajettu. Vasta sen takana on lyhyeksi leikattu nurmikko, sitten ketoalueita ja lopuksi naapureiden pellot. Parhaillaan talon ympärillä huojuu muhkea ruis. Talo on pienellä mäellä ja sitä ympäröi kaikkialla viljelty kulttuurimaisema, useimmissa suunnissa yli kilometrin katseen kantamalla.

Pihasta katsoen näkee syksyllä kuuden talon valot ja kauempana kumottaa eri ilmansuunnille kolmekin kännykkälinkkimastoa.

Niin, tämä talo on piste taikka solmu taikka noodi monessa järjestelmässä. Talon tontinkulman yli kulkee sähkön siirtolinja ja sähkö tulee muuntajan kautta kotiin, viimeiset 70 metriä maakaapelina. Taloon tulee kylän osuuskunnan vesi ja viemäri. Netti toimii entistä lankapuhelimen linjaa käyttäen. Tie on tiekunnan tie. Posti ja Leijonajakelu jaksavat tuoda lehdet ja muun postin tontinkulman postilaatikkoon. Jäteauto koukkaa kerran kuukaudessa. Kylätielle on 300 metriä ja moottoritielle kaksi kilometriä. Pääradan rautatien kolke kuuluu naapurikylän notkosta kosteina syysiltoina. Lentokoneiden reitit pohjoiseen Suomeen tai New Yorkiin osuvat tälle kohtaa taivasta.

Tiedän, että perheemme asuu Paratiisissa. Niin asuu moni muukin ja monessa paikoin Suomea. Tällainen asuminen on valinta ja edellyttää tiettyä maailmankuvaa ja määrättyä viitseliäisyyttä. Koska asumme ympäri vuoden Paratiisisssa, emme tarvitse kesämökkiä Päijänteellä tai lomamatkoja Phuketiin.

Toivoisi, että mahdollisimman moni suomalainen voisi halutessaan asua tällaisissa olosuhteissa, tätä itse tekemisen elämänmuotoa eläen. Uskon, että tällainen asuminen on hyväksi pienelle ja isolle ihmiselle. Maailma pysyy vapaana, suhdallisena ja kohdallisena.