Särkimies

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Kaikki ulos, kuului reipas huudahdus sisältä.

Kohta ruokavieraat kantoivat tuoleja jo ulos. Valkoinen pellavaunelma levitettiin puutarhan pöydälle. Yksi kiikutti lautasia, toisen tarjotin oli lastattu laseilla. Käki kukkui. Maistelimme alkaneen kesän ensimmäisiä herkkuja.

Tarjolla oli lipstikkakeittoa, maitohorsman versoja, ketunleipäsalaattia ja friteerattuja särkifileitä.

”Ei kiitos”, sanoi vävykokelas, kun särkivati ohitti hänet toisen kerran.

”Tokko uskallat maestoo?” kysyi savolaissetä.

”Toki, toki”, hän vastasi ja otti kalavadilta yhden särkifileen.

Vilkaisin häntä sivusilmällä. Maistoi, mutta varovasti. Tuuli kohahti pöytäliinan helmassa. Miehen posket punehtuivat. Silmät alkoivat hamuta särkivatia. Nyt näytti maistuvan.

”Voisinko saada sitä kalavatia vielä tänne päin,” pyysi vävykokelas.

Särki teki kauppansa. ”Pakko ottaa lisää. Pelkään, etten enää koskaan saa syödä särkiä,” hän huokaisi.

Turha huoli. Särkeä kasvaa järvissämme ihan kiusaksi asti. Muutama viisas on kuitenkin keksinyt vetäistä välistä ja pistänyt särjet fileeksi ja paistanut pannulla.

”Parempata kalloo ei ole”, vannoo Puttos Yrjö.

”Jos raavoot nii sekin on hyvvee”, lisää savolaissetä.

Saman huomasi vihdoin myös maabrändivaltuuskunta. Parempata ei ole. Se vannoi vuonna 2010 julkaisemassaan raportissa myös särjen nimeen. Vihdoin pääsi särki framille.

Lukiessani tuolloin Hesariani huomasin, että ravintola Murun keittiömestari Henri Alén toivoi saavansa kalastajilta särkeä. Tartuin puhelimeen ja soitin hänelle. Kerroin särkimiehestä, joka kalastaa ja fileoi meille särkiä. Annoin puhelinnumeron. Kohta soitti särkimies.

”Minä laiton sille Henrille jo näätöserän mänemään”, hän selosti.

Niin alkoi särjen matka kohti trendiravintolaa. Nyt jo parin vuoden ajan ovat helsinkiläiset saaneet nauttia Konnevedessä kasvaneista särjistä.

Henri Alén tunnetaan intohimoisena raaka-ainelähtöisenä kokkaajana. Hänen luotsaamansa Muru valittiin tänä vuonna vuoden ravintolaksi.

”Nyt minä laetan sille Henrille jo sieniäkkii”, myhäili särkimies kevään korvalla.

”Sinne Muruun on muuten kolmen kuukauden jonot”, kertoi tyttäreni. Hienoon seuraan ui konnevetinen särki.

Kohta kyselivät särkien perään jo muutkin kokit. ”Miks sun piti se puhelinnumero sille Henrille antaa?” ihmeteltiin.

Vaan kun tuo mokoma herkku ei lopu vesistöstämme. Viimeisen päälle hieno raaka-aine voisi todella olla tulevaisuutemme kultaa. Särkeähän nostetaan vuosittain tuhansia tonneja, mutta vain minkinrehuksi ja kaatopaikalle.

Meillä pyörähtää särki niin pullaksi kuin pihviksikin. Varsinaisen erikoisuuden kehitimme vahingossa, kun upotimme friteeratut särkifileet etikkasokeriliemeen runsaan sipulin ja tillin kanssa.

”Tahtoo lisää. Aina”, sanoi vävykokelas ja kääräisi matkaevääksi särkifileitä.