Euro sumentaa suhteellisuudentajun

Kreikan historiaa tunnetaa n jo yli 5000 vuoden takaa. Jos sir Arthur Evansin piloille restauroima Knossoksen minolainen palatsi ei vakuutakaan, Heraklionin kaupungin arkeologinen museo todistaa, että on sitä osattu ennenkin.

Antiikin Kreikkaan tutustumista ei ole voinut välttää suomalaisessa koulujärjestelmässä. 700 ennen ajanlaskumme alkua alkanut kausi näkyy vieläkin kaikkialla läntisessä maailmassa – muun muassa tieteissä, taiteissa ja demokraattisessa päätöksenteossa. Eivät kreikkalaiset silloinkaan päässeet helpolla. Verisiä taisteluja käytiin vuoroin Ateenan ja Spartan välillä, vuoroin persialaisia ja makedonialaisia vastaan.

Sittemmin kreikkalaisia ovat piinanneet roomalaiset, turkkilaiset, arabit, venetsialaiset ja ties ketkä. Vajaa sata vuotta Turkista itsenäistymisen jälkeen kreikkalaiset havaitsivat olevansa sodassa Saksaa vastaan. Sama toistui toisessa maailmasodassa. Tosin Mussolinihan Kreikan aluksi sotaan veti, mutta Hitler viimeisteli miehityksen julmuuksia kaihtamatta.

Nykyinen Saksan pankkien ja Kreikan kansan välinen sota tuntuu aika mitättömältä pössähdykseltä historiallisella jatkumolla tarkasteluna. Mitenkään väheksymättä köyhimpien ja heikoimpien kärsimystä. Todennäköisesti Kreikka nousee muutamassa vuodessa jaloilleen, kunhan se tavalla tai toisella pääsee eroon liian vahvasta eurosta. Siinä sivussa saattaa tosin joku piskuinen Suomi tallautua jalkoihin.

Onko vika toimittajien sopulimaisesti käyttäytyvässä laumassa vai näköalattomissa politiikoissa, kun tuntuu, ettei maailmaan mahdu mitään muuta kuin tämä alati jatkuva euron ahdinko. Riittääkö Kataisella enää puhtia korjata oman yhteiskuntamme kummallisuuksia: terveyden- ja vanhustenhuollon rapautumisen pysäyttämisestä koululaitoksen kehittämiseen.

Samalla globaalit ongelmat tuntuvat jääneen tyystin unohduksiin. Kulutamme yhä kiihtyvällä vauhdilla niukkoja luonnonvaroja, mistä aiheutuu jo nyt ympäri maapalloa paljon suurempia taisteluja kuin euron kriisi. Lopulta todellinen haaste ei ole talouskasvun hiipuminen, vaan se, ettei kasvulle nähdä vaihtoehtoa.

Jos Kataisen hallitus johtaisi nyt ontuvaa Nokiaa, se onnistuisi ehkä säästämään konttoritarvikkeiden kulutuksessa, muttei keksisi mitään todellista apua tyhjenevän kassan täyttämiseksi. Tosin oikeakaan Nokian johto ei taida tietää lääkettä tuohon vaivaan.

Joka tapauksessa hyvä johtaja ei hallitse pelottelemalla, vaan innostamalla alaisiaan tavoittelemaan oikeita päämääriä. Siis oikeita, ei mitään höpöjä fantastisiksi julistettuja pilvilinnoja.

Vaikka kaikki kansojen välinen vuorovaikutus onkin kannatettava asia, ei riitä, että hoetaan mantrana EU:n hyvyyttä ja välttämättömyyttä. Onhan tulikin periaatteessa erinomainen asia, mutta jos sitä ei osata käsitellä, seuraukset ovat arvaamattomat. Nykyinen EU käsittää sekä ylimitoitettua kontrollointia (maatalouden tukien valvonta) että käsittämätöntä löperyyttä (kansantalouksien vakauskriteerit).

EU kaipaa perusteellista arvokeskustelua ja pitäviä sääntöjä järkevine rangaistuksineen sopimusrikkomuksista. Nykyisellään koko unioni on vahvan Saksan etuja ajava kiireessä moneen kertaan paikattu kupla.

Jälkikäteen tarkasteltuna rahaliiton solmiminen näyttää harrastelijoiden puuhastelulta. Jo vuonna 1992–93 neuvotellun Maastrichtin sopimuksen vaikeuksien olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja, ettei kaikki ehkä ole kohdallaan.

Kukaan ei kai enää kiistä, etteikö ollut virhe ottaa Kreikka "rukkailtuine" talouskriteereineen mukaan rahaliittoon vuoden 2001 alussa. On vähintäänkin mielenkiintoista, miksei edes siinä vaiheessa, kun paljastui, ettei Kreikka oikeasti täyttänytkään rahaliiton vaatimuksia, alettu pohtia emusta eroamisen ja erottamisen vaatimia toimia.

Yllättivätkö vaikeudet ministerit kuin jokasyksyinen ensilumi suomalaisen autoilijan?