Karilleajo on tosiasia

Nyt Durbanin kokouksen jälkeen alkaa paljastua ikävänlaatuinen ilmastopoliittinen epäonnistuminen, eräänlainen politiikan karilleajo. Suomelle saattaa aiheutua kymmenien miljoonien eurojen vuosikulut metsäalan pienentymisestä, kun metsien kasvulla sitä ei voi enää kuitata.

Suomi tarttui aikanaan, osana Kioto-järjestelmää, mahdollisuuteen kompensoida metsäkatonsa puuston kasvulla terveestä kansallisesta opportunismista, ja onkin hyötynyt siitä vuosien mittaan. Taloustieteellisin perustein ajateltuna järjestelmä on kuitenkin kestämätön ja siihen sisältyi sudenkuoppia. Suomessa nimittäin ei kiinnitetty riittävästi huomiota yhdyskuntarakentamisen ja peltoalan metsäkatovaikutuksiin, koska metsänhoito on ’maksanut viulut’. Metsien pinta-alan vähentymistä Suomessa on pidetty politiikan tekijöiden ja jopa tutkijoiden keskuudessa vähäpätöisenä asiana. Tämän takia siihen puuttuminen ei ole herättänyt riittävää kiinnostusta. Tämän lisäksi Suomen kannalta tarkoituksenmukainen metsäpinta-alaan ja metsien kasvuun perustuva päästölaskentajärjestelmä on varmasti ollut myötävaikuttamassa siihen, ettei Suomi kansainvälisellä tasolla ole ehkä sittenkään riittävän ponnekkaasti panostanut hiilinielujen aseman tukevoittamiseen päästölaskennassa.

Nyt pitäisi olla selvää, että tarvitaan taloustieteellisesti perusteltuja ohjauskeinoja, joiden avulla asiaan voidaan puuttua. On olemassa kaksi perusmahdollisuutta. Yksi tapa on, että maankäytön muuttaminen pois metsätaloudesta tulee maksulliseksi, eli säädetään metsänraivausmaksu. Toinen vaihtoehto on maksaa metsätalouden harjoittajille hiilivuokraa. Ensimmäisessä tavassa negatiivinen ulkoisvaikutus, metsien hiilivarannon hävittäminen, sälytetään sen aiheuttavien sektoreiden maksettavaksi. Toisessa tavassa positiivisesta ulkoisvaikutuksesta, hiilivarannon tai -nielun ylläpidosta, maksetaan tuottajakorvaus. Olisi tietenkin mahdollista kielloin tai rajoituksin rajata metsien hävittämistä, mutta tämä tie ei olisi taloudellisesti tehokasta.

Pikemminkin kuin pitää kiinni metsäalan muutoksen ja puuston kasvun koplaamisesta, tulisi nyt määrätietoisesti työskennellä metsien hiilinielun kompensaatiotason nostamiseksi kansainvälisissä järjestelmissä. Suomessa on myös kehitettävä tilastointi- ja laskentajärjestelmiä, jotta saadaan mahdollisimman totuudenmukainen kuva metsäkadosta ja sen kustannusrasitteesta, ja joita voidaan käyttää argumentoinnin tukena kansainvälisellä tasolla.