Juuresjuttua

Jo monena keväänä tämä on nähty: kaupoista loppuvat kotimaiset juurekset. Tarjolle tulee espanjalaista porkkanaa, hollantilaista lanttua ja englantilaista punajuurta. Tämä tapahtuu juuri siihen aikaan, kun oman kellarin varastot alkavat loppua.

Tilanne harmittaa emäntää, joka haluaa tarjota joka tapauksessa suomalaisia juureksia.

Emännän haaveissa Suomen maaseudulla olisi hehtaarimäärin enemmän juurespeltoja. Niiden sato riittäisi kotimaan tarpeisiin. Lapset ja vanhukset saisivat isänmaan mullan tuotteista raasteita, keittoja, laatikoita, muusseja, uunijuureksia, säilykkeitä sekä lisämakua leipiin.

Niitä jalostettaisiin esimerkiksi kuivatuiksi juureslastuiksi, maukkaiksi ja terveellisiksi vaihtoehdoiksi rasvaisille ja suolaisille perunalastuille. Kyllä värikkäät sipsit maistuisivat muillakin mailla. Ne olisivat oiva vientituote, kuivaa ja kevyttä tavaraa.

Kerran emännän juureksia nautti maailmalla matkaillut ja kansainvälisiä ruokia mainiosti tuntenut suomalainen nuorimies. Hän otti haarukkaansa kauniin keltaisen lantunpalan ja kysyi: ”Mitä tämä on?” Silloin emäntä ymmärsi, että hänen tehtävänsä oli julistaa kotimaisten juuresten ilosanomaa, vaikkapa vain omalla pienellä paikallaan.

Juureksista saa herkullista ruokaa. Hunajaa tai muuta makeutusta ei tarvita, kun juureksen oma makeus hiipii esiin miedossa lämmössä pitkään haudutettuna.

Juurespalat tarvitsevat seurakseen vain vähän öljyä ja yrttisuolaa tai soijakastiketta. Tällaisesta ateriasta tulee hyvä olo: kylläinen ja ravittu, mutta ei raskaalla tavalla.

Haudutetut juurekset tuovat mieleen rauhallisen seuran, harkitut sanat ja sovittelevan puheen. Molempien jälkimaku on hyvä. Raamatun Sananlaskuistakin voimme lukea: ”Parempi vihannesvati ja ystävien seura kuin syöttöhärkä ja vihaiset katseet.” (Snl 15:17)

Sanassa sanotaan myös: ”Parempi leipäkannikka ja rauha kuin juhlapidot ja riita.” (Snl 17:1) Kansallisruuaksi valitun ruisleivän kannikkakin ja rauhan aika ovat arvokkaita asioita ja kiitoksen aiheita.