Mäntyniemen pesänjakajat

Näissä presidentinvaaleissa ehdokkaan valinta on vaikeaa. Eikä ongelmana ole se, että hyviä ehdokkaita olisi liikaa tarjolla.

Presidentiksi pyrkii neljä revanssia hakevaa politiikan dinosaurusta, kaksi oikein pätevää, mutta marginaaleissa takovaa naisihmistä ja yksi vasenta laitaa potkiva jalkapallofani.

Helpointa olisi äänestää ennakkosuosikkia.

Sauli Niinistöstä minulla on jo kokemuksia viime vaaleista. Osallistuin kuusi vuotta sitten jopa kokoomusnuorten järjestämälle Sauli-baarikierrokselle.

Kierros ei äänestyshaluja lisännyt. Nuorten juppikokoomuslaisten kanssa maakuntaa kiertäessä maalaispoika tunsi olevansa vähän väärässä seurassa.

Niinistön loputon soutaminen ja huopaaminen ensin ehdokkaaksi lähtemisellä ja sen jälkeen suurin piirtein joka asiassa ei kerro linjakkaasta arvojohtajuudesta.

Äänestäjien kuviteltujen mielipiteiden pilkuntarkka seuraaminen ei vahvista kuvaa itsenäisestä ajattelijasta.

Toimittajana ärsyttää myös se, että Niinistö ei koskaan vastaa siihen mitä häneltä kysytään, vaan johonkin ihan toiseen asiaan.

Nopeasti huomaa, että Pekka Haavisto on luokan fiksuin oppilas. Olemus on sympaattinen ja näyttöä löytyy niin kansainvälisistä tehtävistä kuin ulkopolitiikan tutkimuksesta.

Kun kasvanut toinen jalka savessa, ei helsinkiläinen ympäristöaktivisti kuitenkaan tunnu ihan omalta ehdokkaalta.

Miinusta tulee myös puuttuvasta tutkinnosta. Jos presidentiksi pääsee ylioppilaana, ei se ainakaan kannusta nuoria kouluttautumaan.

Timo Soini on tehnyt populismista taidetta.

Soinilla on valtava tarve miellyttää ja mielistellä äänestäjiä, kuulijoita, jopa haastattelua tekevää toimittajaa.

Olen kaksi kertaa keskustellut hänen kanssaan kahden kesken. Kummallakin kerralla ihmettelin, eikö jukeboksissa tosiaan pyöri kuin yksi levy.

Hersyvän itsekehun seassa vilisevät löysät heitot ja torikansaa naurattavat kuluneet vitsit eivät kerta kaikkiaan vakuuta.

Kyllä Soinilla on hyviäkin pointteja, mutta hän on niin tiukasti itse rakentamansa helppoheikin roolin vanki, ettei vain jaksa keskittyä asioihin.

Jos Timo kauppaisi Auran markkinoilla edullisia työkintaita, kaupat tulisi varmasti. Mutta ei se tarkoita että haluaisin hänet Suomen presidentiksi.

Halu äänestää porukan maaseutuhenkisintä ehdokasta on kova. Kun selvisi, että hän on Paavo Väyrynen, alkoi henkeä ahdistaa.

Väyrysessä suurin ongelma ei ole hänen ainutlaatuiseen persoonaansa eikä edes ikävä tapa asettaa oma etu aina kaiken muun edelle.

Senkin voisin vielä painaa villaisella, etten ole Paavon kanssa samaa mieltä juuri mistään.

Mutta edes Paavo Väyrynen ei kykene kääntämään kellon viisareita taaksepäin.

Voi olla, että euroon ei olisi aikanaan kannattanut liittyä, mutta se ei tarkoita, että siitä nyt kannattaisi erota.

Puolueettomuuspolitiikka kuulosti 1970-luvulla Neuvostoliiton syleilyssä rimpuilevassa Suomessa melkein uskottavalta, mutta ei Venäjän etupiiriin tarvitse tunkea uudelleen, kun siitä kerran on päästy pois.

Pohjoismainen yhteistyö taas on ihan kiva asia, mutta Pohjoismaiden neuvoston kokousta paikan päällä seuranneena en voi muuta kuin yhtyä Alexander Stubbin suorasanaisiin terveisiin.

Paavon puhe ihmiskuntapolitiikasta ja kestävästä kehityksestä saa silmäkulmat kostumaan muillakin kuin Väyrysellä itsellään, mutta maailman pelastaminen jää haaveeksi, jos halua ei ole osallistua edes oman maanosan asioiden hoitoon.

Sitten on vielä Mooses.

Populismin ja äänestäjien nuoleskelun kyllästämässä ilmapiirissä Paavo Lipposen suoraselkäinen eurolinja on virkistävä poikkeus.

Vaalitenteissä Paavo puhuu puolta hitaammin kuin muut ehdokkaat, mutta neljä kertaa enemmän järkeä.

Ei hallitustenvälinen sopimus tee EU:sta liittovaltiota. Eivät alijäämä- ja ylijäämämaiden edut ole toisilleen vastakkaisia. Ei Eurooppa pärjää, jos se tappelee keskenään kun kiinalaiset valtaavat puoli maailmaa.

Lipposella on ansioita hyvässä ja pahassa.

Hän lopetti isäntien uhon, mutta piti samalla kolmessa eri EU-huippukokouksessa huolta, että maataloutta harjoitetaan Suomessa edelleen.

Saamme ylpeillä kolmen A:n luottoluokituksella, koska Lipposella oli aikanaan kanttia leikata menoja sääliä tuntematta. Paavon kaasuputki sitoo Venäjää länteen enemmän kuin yksikään kumppanuussopimus.

On Mooseksellakin heikkoutensa.

Käytös ei aina vastaa kunnioitettavaa ikää.

Lipposen hutilyönnit ovat tehneet kipeää niin Kiinan keisarin kuin poliittisen historian tutkijoidenkin leukaperissä.

Ei presidentti voi olla puolta virkakaudestaan viisivuotias.

Ja näistä sitten pitäisi valita. Helpompaa olisi muuttaa ulkomaille.