Usko ei saa horjua, vaikka avointen yhteiskuntien viholliset näyttävät olevan niskan päällä monella eri rintamalla

Kuva: Timo Filpus

Keskusrikospoliisi tutkii Viron ja Suomen välisen kaasuputken ja tietoliikennekaapelin rikkoutumista törkeänä tuhotyönä. Vaikka mitään vaihtoehtoja sabotaasin toteutustavasta ei ole suljettu pois, jo pelkkä rikosnimike kertoo paljon.

Joku on jonkun tahon toimeksiannosta tuhonnut kahden Nato-maan kriittistä infrastruktuuria. Jos mietitään pelkkiä mahdollisia motiiveja, vastuu iskusta on helppo sälyttää Venäjälle.

Kyseessä olisi juuri sellainen Venäjän taholta tuleva ”ilkeys”, josta tasavallan presidentti Sauli Niinistö on viimeksi kuluneen reilun vuoden aikana toistuvasti varoitellut. Tähän asti Moskova on ilkeillyt lähinnä propagandan keinoin. Nyt näyttää siltä, että sanoista on siirrytty tekoihin.

Venäjän osuutta asiaan ei pystytä välttämättä koskaan todistamaan aukottomasti. Ei ainakaan niin aukottomasti, että Venäjän presidentti Vladimir Putin esikuntineen myöntäisi olevansa välillisesti tai välittömästi vastuussa putken ja kaapelin rikkoutumisesta.

Se lisää epävarmuutta, epäluuloa ja myös pelkoa sekä kansalaisten että poliittisten päättäjien keskuudessa. Juuri sitä Putin tavoittelee ja juuri siksi Moskovaa on helppo syyttää Itämeren putkisabotaasista.

Eikä pelkästään siitä. Myös monissa muissa viime kuukausien huolta herättäneissä kansainvälisissä tapahtumissa voi nähdä viitteitä Kremlin peukaloinneista.

Läheskään aina niitä ei kuitenkaan ole. Ei ainakaan kovin suoraviivaisesti. Mutta jo pelkkä oletus lisää epävarmuutta, epäluuloa ja epäluottamusta avoimissa yhteiskunnissa ja niiden muodostamissa yhteisöissä, esimerkiksi Euroopan unionissa.

Kun Hamas teki terrori-iskun Israeliin, innokkaimmat spekuloijat kiiruhtivat väittämään, että Putin vetelee naruja taustalla siirtääkseen kansainvälisen huomion pois Ukrainan sodasta, sotkeakseen Yhdysvaltain sisäpoliittista pakkaa ja hajottaakseen EU-maiden rintamaa.

Väite voi pitää paikkansa. Voi myös olla, että kansainväliset tapahtumat kehittyvät Putinin toivomaan suuntaan ilman, että Venäjän tarvitsee niitä erityisemmin ohjailla.

Lähi-idän eskaloituvassa konfliktissa saattaa olla kyse molemmista. Joka tapauksessa se siirtää huomion pois Ukrainan sodasta, pakottaa Yhdysvallat tukemaan enemmän keskeistä liittolaistaan Israelia kuin Ukrainaa ja tulehduttaa eri tavalla terrori-iskun kohteeksi joutuneeseen Israeliin suhtautuvien EU-maiden välejä.

Kosovon ja Serbian välien kiristymisessä, pakolaiskriisin kärjistymisessä EU:n ulkorajoilla sekä EU-maiden laitaoikeiston ja muiden Venäjää myötäilevien voimien vaalivoitoissa voidaan myös nähdä Moskovan hybridivaikuttamista.

Ja vaikka tulkinta olisi väärä, vaikka Putinilla ei olisi osaa eikä arpaa, lopputulos palvelee Venäjää ja Kiinaa lähellä olevien diktatuurien, autokratioiden ja illiberaalien demokratioiden etuja.

Asetelma on kiistatta synkkä ja se saattaa muuttua synkemmäksi myös Suomen kannalta. Putkisabotaasin kaltaista Venäjän todistettua tai oletettua ilkeilyä saattaa tulla lisää ja USA-vetoisen Ukrainaa tukevan länsirintaman taistelukestävyyttä saatetaan koetella eri tahoilta, ei pelkästään Venäjältä, entistä röyhkeämmin ja avoimemmin.

Siksi yhtenäisyyden säilyttäminen yksittäisissä avoimissa yhteiskunnissa ja niiden muodostamissa yhteisöissä on entistä tärkeämpää. Sen eteen pitää tehdä töitä, vaikka se ei liberaaleissa demokratioissa ja 27 hyvin erilaisen maan muodostamassa Euroopan unionissa ole helppoa.

Putinin Venäjä, Xi Jinpingin Kiina ja niiden kyseenalaiset kumppanit saavat yliotteen suuressa geopoliittisessa pelissä, jos usko horjuu eikä päätä pidetä kylmänä vastapuolen lisätessä kierroksia hybridivaikuttamisessa.