Verotus eriytyy

Tuloista perittävät verot vaihtelevat suuresti asuinkunnasta riippuen. Keskituloinen perhe maksaa kalleimman veronkannon kunnassa veroja vuodessa jo 4 165 euroa enemmän edullisimpaan kuntaan verrattuna (MT 17.2.). Maakuntakeskustenkin välillä ääripäiden erot ovat toista tuhatta euroa.

Suurin selittäjä eroille on luonnollisesti kuntakohtaisesti päätettävä kunnallisveroprosentti. Myös kiinteistöverot vaihtelevat kuntien välillä.

Erot kuntaverottajan hanakkuudessa kuuluvat sinänsä asiaan. Kunnat päättävät kunnallisveroprosentistaan itsenäisesti. Kansalainen saa myös – ainakin toistaiseksi – valita asuinkuntansa itse.

Periaatteessa korkean veroprosentin pitäisi kertoa, että kunta panostaa asukkaittensa tahdosta laadukkaisiin palveluihin, kuten kouluihin, terveydenhuoltoon sekä liikunta- ja kulttuuritarjontaan. Käytännössä näin ei useinkaan ole.

Suurin osa kunnan menoista kuluu valtion edellyttämien palvelujen tuottamiseen. Näiden palvelujen määrä on vuosien varrella kasvanut, eikä valtio ole osoittanut kunnille tarvittavaa rahoitusta samassa tahdissa.

Kuntien kyky rahoittaa annetut tehtävät vaihtelee. Edulliset kustannukset eivät auta, jos väestörakenne vaatii paljon palveluja suhteessa veroja maksaviin kuntalaisiin. Vaihtoehdoksi jää ainoastaan korottaa veroja.

Kuntien talousvaikeudet eivät yleensä kerro huonosta taloudenpidosta, vaan muuttoliikkeen ja keskittämispäätösten heikentämästä huoltosuhteesta. Palveluja saatetaan tuottaa hyvinkin kustannustehokkaasti, mutta verotulot eivät yksinkertaisesti riitä.

Veronkannon suuret erot kertovat siitä, ettei valtion ohjaama verotulojen tasaus kuntien välillä ole pysynyt ajan tasalla. Verotuksen eriytyminen saattaa myös eri kunnissa asuvat ihmiset eriarvoiseen asemaan.

Valtionosuusjärjestelmä joutuu budjettileikkausten aikana jälleen arvostelun kohteeksi. Sen perusteet ovat kuitenkin pitävät, ja hallituksen on huolehdittava järjestelmän toimivuudesta myös jatkossa.