Miten lapsen saa syömään ja haittaako, jos lautasta ei saa tyhjäksi?

Monissa perheissä ruokailun kanssa on ajoittain ongelmia. Kuva: Jaana Kankaanpää

Perunasta on syöty kymmenesosa, kastikkeesta teelusikallinen eikä porkkanaraastetta ole edes vilkaistu. Lapsi on silti valmis pinkaisemaan ruokapöydästä takaisin tärkeämpien asioiden pariin, eli jatkamaan kesken jäänyttä leikkiä.

Vanhempien lapsiin liittyvissä ruokakasvatushuolissa ykkönen on juuri tällainen syömättömyys, kertoo Itä-Suomen yliopiston kansanterveystieteen ja kliinisen ravitsemustieteen yksikön projektitutkija, laillistettu ravitsemusterapeutti Aija Laitinen.

”Sinänsä on täysin ymmärrettävää, että aikuinen huolestuu siitä, ettei lapselle näytä maistuvan ruoka. Ruoka on sentään ihmisen elinehto ja kyse on hyvin primitiivisestä huolenpidon osoituksesta.”

Ennen kuin vanhempi ottaa lautasen tyhjentymisen avuksi lahjonnan, kiristyksen ja uhkailun, Laitinen kehottaa vetämään henkeä ja ajattelemaan ruokakasvatusta pidemmälle kuin seuraavan viiden minuutin ajalle.

Olennainen kysymys kuuluu, onko ruokakasvatuksen tavoite saada lapsi syömään vai onko tavoitteena saada lapsi itse haluamaan, että hän syö hyvin.

Tämä saattaa kuulostaa hiuksenhalkomiselta, mutta Laitinen huomauttaa, että näkökulmissa on olennainen ero.

Jos tavoite on saada lapsi syömään, se voi kyllä onnistua esimerkiksi lahjomisella, mutta pitkällä aikavälillä siitä saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Jos lapsi joutuu nyt syömään perunaa ja kanakastiketta väkisin, hän ei välttämättä jatkossakaan halua koskea samaan ruokaan tai ylipäätään tulla ruokapöytään.

Laitinen lisää, että kasvattajilla on toki hyvät tarkoitusperät, kun he koettavat patistaa lasta syömään. Ruokakasvatuksen keinot vain tuppaavat tulemaan aivojen perukoilta omasta lapsuudesta ilman, että niitä pysähtyy ajattelemaan tai etenkään kyseenalaistamaan.

”Tärkeintä pitäisi olla se, millainen tunnelma ruokapöydässä vallitsee ja millä fiiliksellä lapsi lähtee pöydästä. Toissijaista on se, paljonko ruokaa lautaselta on hävinnyt”, Laitinen kertoo. Oletuksena tällaisessa tilanteessa on, että perheessä on säännöllinen ateriarytmi eikä aterioiden välillä napostella.

Aiheeseen liittyy olennaisesti toinen vanhempia vaivaava klassikkopulma eli se, pitääkö lapsen syödä lautanen tyhjäksi. Laitisen mukaan lyhyt vastaus kuuluu, että ei tarvitse.

”Pienet lapset syövät luonnostaan energiantarvettaan vastaavasti, ja tietenkin eri päivinä energiantarve on erilainen.”

Laitinen kehottaa pohtimaan samaa tilannetta saman henkilön kahdessa ikävaiheessa. Jos lapsen syömisestä puhutaan yleensä kielteiseen sävyyn, esimerkiksi ”sinä olet aina huono syömään”, ja lapsi saa kehuja vain syödessään paljon ja kuullessaan ”miten hienoa, tänään söit kaksi lautasellista”, kehut voivat jäädä takaraivoon vääristyneellä tavalla.

Tällöin sama henkilö voi kokea aikuisena ruokailun onnistuneen vain, jos syömistä seuraa ähkyn tunne.

Parempi olisi siis tukea lasta tunnistamaan kylläisyyden tunne, vaikka se tarkoittaisikin, että lautaselle jää ruokaa.

Laitinen korostaa, että ruuan arvostamisesta ja ruokahävikin välttämisestä on syytä puhua lapsen kanssa, mutta ruokailutilanne ei ole siihen paras hetki. Aihetta voi käsitellä esimerkiksi aihetta sivuavan lastenkirjan avulla aikuisen ja lapsen yhteisessä lukuhetkessä.

Kannustaminen on siis pitkällä aikavälillä kestävämpi ratkaisu kuin pakottaminen, Laitinen tiivistää.

Kinkkisiä ruokatilanteita tulee kaikille, joten jos lapsi uskaltaa maistaa tai edes nuuhkaista uutta ruokaa, siitä voidaan aina heittää ylävitoset lapsen kanssa. Tällöin uuden kokeilusta jää lapselle myönteinen muistijälki.

Vanhempia yleensä lohduttaa sekin tieto, että lapsi on usein epäluuloisimmillaan uusien ruokien suhteen alle kouluikäisenä, Laitinen lisää.

”Kärsivällisyys, sitkeys ja lempeä toisto toimivat ajan kanssa.”