Nuotiolättyjä pilkin jälkeen

Vuoden edetessä kohti kevättä käynnistyy toden teolla myös pilkkikausi. Kalojen narraaminen jääkannen läpi on mitä rentouttavinta puuhaa.

Nuorena kävin pilkillä usein. Omistin useita vapoja ja vieheitä eli pilkkejä ja mormuskoja. Niitä piti olla pakissa kymmenittäin. Talvikalastuksesta on sittemmin tullut satunnainen elämys. Pilkkionkea käytän lähinnä kesällä, jolloin tavallisesti mielessä on kalasoppa.

Mielikuva pilkkijästä on yksinäinen harras hahmo kyyryssä avannon äärellä. Tunnelma on tyystin toinen, kun kyseessä on pilkkikilpailu.

Lapsuudenkodissa pilkkikilpailut olivat suvun vuotuinen tapahtuma. Kilpailuviettiä ruokittiin ennen kisaa mehukkailla kalajutuilla. Kahden tunnin ajan siima oli avannossa.

Koitoksen jälkeen kalat tietysti punnittiin ja osallistujat pantiin paremmuusjärjestykseen. Sukuriitoja ei sentään syntynyt. Voittaja sai toki hienon kiertopystin, mutta jonkinlainen palkinto jaettiin kaikille osallistujille.

Isot saaliit eivät jääneet noista ajoista mieleen. Vatsan murinasta ei silti tarvinnut olla huolissaan. Kisan jälkeen oli perinteisesti tarjolla nuotiolla paistettuja lättyjä ja voileipiä.

Suvun perinne jatkuu, vaikka kilpa-areena on siirtynyt maalta kaupunkiin. Kairan pyöriessä lapsuu­den saaliskalat kasvavat pituutta ja painoa. Hyvä, että mahtuivat avannosta ulos!

Todellisuudessa tälläkin kertaa jäälle noussee lopulta muutama sintti, joista ei ole hyvälläkään tahdolla vatsantäytteeksi. Tilanteen pelastavat pakkasessa höyryävät letut ja makkarat. Palkintojenjakoon mennessä häviön katkera kalkki on jo haihtunut ja kiertopystin voittanut saa raikuvat aplodit.