vierasyliö Onko Suomen kehitys-politiikka muuttumassa?
Vuonna 2007 Matti Vanhasen II hallitus uudisti Suomen
kehityspoliittisen ohjelman
ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen
johdolla. Ohjelma sai aikaan vuosikymmeniin vilkkaimman keskustelun Suomen kehitysyhteistyöstä ja globaalista
kehityspolitiikasta.
Suomen oma rooli ja suomalaisen osaamisen tuoma lisäarvo olivat vuosien varrella jääneet vaille ansaitsemaansa huomiota. YK:n niin sanotun Vuosituhatjulistuksen kehitystavoitteet olivat ohjanneet
toimintaa suuntaan, jossa
tuloksia arvioitiin etenkin
ympäristön ja maaseudun
kannalta kapeasti.
Kestävän kehityksen tilalle oli hiipinyt kehittyvien maiden kasvava riippuvuus kansainvälisestä apuyhteisöstä.
Vuoden 2007 ohjelmassa
globaalin kehityksen ympäristönäkökulma palautettiin arvoonsa. Tie taloudellisesti kestävään kehitykseen nähtiin kunkin maan omien resurssien hyödyntämisen, yritystoiminnan ja kaupankäynnin kautta.
Yhteiskunnallisesti kestävä kehitys otettiin tarkasteluun entistä laajemmin, mukaan
lukien hyvä hallinto ja oikeusvaltiokehitys, kun aiemmin oli painotettu sosiaalisektoria. Maaseutukehitys nähtiin
keinoksi, jolla voidaan puuttua sekä globaaliin ruokakriisiin että ympäristön tilan heikkenemiseen kestävästi.
Nämä uudistukset palauttivat
Suomen kehityspolitiikan
periaatteet sellaiseksi kestävän
kehityksen kokonaiskäsitykseksi, joka syntyi YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa
Riossa vuonna 1992. Sen jälkeen kehityspolitiikan perustavoite eli köyhyyden poistaminen oli hämärtynyt ja
”kansainvälisen apuyhteisön” toiminta oli muuttunut itsetarkoitukseksi. Oli aika palata ”globalisaation hallinnasta”
tavoitteelliseen ihmiskuntapolitiikkaan.
Uusi ohjelma herätti alussa kritiikkiä, koska monet toimijat
olivat omaksuneet erilaisen ajattelutavan. Kun uuteen
ajattelutapaan tutustuttiin
paremmin, se alkoi nopeasti ohjata käytännön toimintaa ja sai kiitosta osakseen.
Uusi ajattelutapa johti myös Suomen kehityspolitiikan suurimpaan kansainväliseen läpimurtoon. Ministeri Väyrysen aloite transatlanttisesta kehityskumppanuudesta hyväksyttiin nopeasti EU:n kehitysministerien kokouksessa.
Se nousi vuonna 2009 EU–USA-huippukokouksen asialistalle ja sai myönteisen vastaanoton USA:ssa. Maailman tärkeimpien kehitysrahoittajien
ja kauppapoliittisten toimijoiden voimia yhdistettiin kaikkein köyhimpien maiden aseman parantamiseksi.
Se oli Vanhasen hallitusten tärkeimpiä ulkopoliittisia
saavutuksia.
Nykyinen hallitus on julkistanut oman kehityspoliittisen ohjelmansa. Kehitysministeri Heidi Hautalan johdolla tehdyssä työssä ovat näkyvimmin esillä Suomen ihmisoikeusperusteinen toimintatapa,
rauhanvälitys ja ympäristöasiat.
Myös kaupan ja kehityksen suhdetta sekä uusien kehitysrahoitusmallien etsimistä
pidetään esillä, mikä on tärkeää.
Tarkemmalla lukemisella joutuu kuitenkin huomaamaan, että ohjelmassa on otettu valitettavasti takapakkia monessa asiassa.
Ohjelman ympäristö- ja
maaseutuajattelu on kapeaa. Keskeisenä ympäristön tilan parantamisen muotona nähdään ekotehokkaat kaupungit.
Ohjelma ei pyri ehkäisemään kehitysmaiden nopeaa kaupungistumista, vaikka juuri tämä on suuri ympäristö- ja ihmisoikeusongelma.
Ohjelma toistaa näin vihreiden kotimaasta tuttua keskittämisajattelua, jonka mukaan kaupunkimainen elämäntapa on energiatehokas ja ympäristöystävällinen.
Suomalaisilla yrityksillä ja asiantuntijaorganisaatioilla
olisi paljon annettavaa kehityspolitiikan toimeenpanossa.
Niiden rooli on kuitenkin käytännössä mitätöity edelliseen ohjelmaan verrattuna. Kun
kehitysministerille kuuluvat hallituksessa myös omistajaohjaustehtävät, olisi voinut odottaa yritysten vahvemman roolin tunnistamista.
Ihmisoikeusperusteinen
lähestymistapa on tietysti oltava
Suomen kaiken ulkopolitiikan johtolankana, mutta sen nostaminen kehityspolitiikan kärkeen haittaa kehityspolitiikan eri ulottuvuuksien oivaltamista. Lisäksi se on johtanut toiminnallisesti ja määritelmällisesti mahdottomiin toimintasuosituksiin kuten ”ristiriitatilanteissa Suomi puolustaa
heikoimpien oikeuksia”.
Eiköhän Suomen olisi viisainta olla konfliktitilanteissa sillä puolella, jonka näkökantaa puoltaa kansainvälinen oikeus, sopimusten noudattaminen ja myös Suomen oma etu?
Rauhanvälitys nousee
ohjelmassa aivan keskeiseksi
toimintalohkoksi. Tässä olisi syytä realismiin.
Martti Ahtisaaren Nobel-palkinto ei tee kenestä tahansa
suomalaisesta taitavaa ja tuloksellista rauhanneuvottelijaa. Suomen kansainvälinen asema
luo edellytyksiä tällaiselle
toiminnalle, mutta Suomen
resurssit ovat rajalliset.
Rauhanvälittämistä pitäisi
pohtia enemmän osana Suomen
yleistä ulkopolitiikkaa kuin
kehityspolitiikan yhtenä
sektorina.
Ministeri on linjannut, että Suomen kahdenvälinen yhteistyö keskitetään Afrikan ja
Aasian köyhimpiin maihin.
Perustuuko tämä huolelliseen harkintaan saavutetuista ja
saavutettavista tuloksista?
Suomalainen osaaminen saattaisi pienillä panoksilla
vähentää köyhyyttä ja parantaa
ympäristön tilaa esimerkiksi
Keski-Aasian, Kaukasuksen ja Itä-Euroopan alueilla, jonne
edellisellä hallituskaudella
perustettiin oma toimintaohjelma.
Uusi kehityspoliittinen
ohjelma on varmasti monien kansallisten ja kansainvälisten
kehitysyhteistyöjärjestöjen mieleen ja ne ovat selvästi
vaikuttaneet sen sisältöön.
Tämä on kuitenkin johtanut taantumaan kehityspoliittisen ajattelun kattavuuden ja
tavoitteellisuuden suhteen.
OSSI MARTIKAINEN
Kirjoittaja on EU:n alueiden komitean jäsen, joka toimi ulkomaankauppa- ja kehitysministerin erityisavustajana 2007–2009.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
