vierasyliö Huoltovarmuus asennetta ja toimintaa
Ravinto ja suoja ovat ekologisia perustekijöitä. Suomen 1860-luvun nälkävuodet osoittivat, että huoltovarmuuden pettämisessä oli kysymys sekä vastuullisen virkakunnan vähättelevästä perusasennoitumisesta että käytäntöjen osaamattomuudesta.
”Siperia” on opettanut muulloinkin kuin suurina nälkävuosina 1867–1868. Historianläksy on innoittanut tunnettuja ex-poliitikkoja huoltovarmuuden puolestapuhujiksi. Tämän kirjoittajan ollessa samanaikaisesti liikennevaliokunnan puheenjohtaja ja maa- ja metsätalousvaliokunnan jäsen korkea-arvoisin tässä tarkoituksessa tapaamani ”lobbari” oli valtioneuvos Harri Holkeri.
Ex-pääministeri ajoi erityiskysymyksenä rahtilaivojen rinnalle matkustaja-aluksia huoltovarmuusrekisteriin. Kriisiaikaa silmällä pitäen sopiviin aluksiin määräysvallan saanti on ylipäätään hankalaa, sillä varustamoilla on tapana vedättää esimerkiksi verotuskohteluetuja potentiaalisilta lippuvaltioilta. Suomi on lisäksi omanlaisensa merikuljetuksiin tukeutuva ”saarivaltio”.
Moni eurooppalainen saarivaltio on ajautunut viime vuosina taloudelliseen ahdinkoon riippumatta siitä onko se euroryhmän jäsen (kuten Irlanti ja Kypros) vai ei (Islanti).
Euroopan unionilla on yhteinen maatalous- ja kalastuspolitiikka.
Islantilaisten enemmistö näyttää kevään 2013 vaalien tuloksenkin perusteella haluavan säilyttää kansallisen päätösvallan maatalous- ja erityisesti kalastusasioissa. Kalastusoikeus on Islannille mitä suurimmassa määrin sekä huolto- että ansiovarmuusasia.
Suomi hakeutui alusta (1.1.2002) pitäen eurosetelimaaksi. Vanhoihin artikloihin 141 ja 142 viitaten käytävissä keskusteluissa mitataan vastaisuudessa, riittääkö muilla EU:n jäsenvaltioilla supistuvan yhteisöbudjetin oloissa ymmärtämystä pohjoisimmalle maataloustuotantoalueelleen. Suomen poliittinen johtohan on tietoisesti luonut maastamme mielikuvaa ”fantastisena” menestyjänä.
Entä elintarvikkeiden hinnanmuodostus, elääkö se täällä omaa elämäänsä vai myötäelämmekö maailmanmarkkinatrendejä? Olennaista on, mihin pitää varautua? Jos vain satunnaisuuteen, sekin on hyvä tietää.
Suomalaisen tuottajan tuloista puolet koostuu erilaisista tuista. Alkutuotannon jatkuvuus on tuista ja markkinoiden tuotteista maksamasta hinnasta riippuvainen.
Jos julkisen vallan maksamia tukia ei olisi riittävästi tarjolla, olisi tukeuduttava muihin instrumentteihin, joilla on kuitenkin kilpailevia tulonjakovaikutuksia. Tällainen on merkittävyytensä vuoksi hallitusneuvotteluasia, jonka sisällä on huoltovarmuusmerkitys.
Vaikeusastelisänsä saattaisi tuottaa euron valuuttana merkittävyyden muutos. Saksalaisen Commerzbankin tuoreen kyselyn mukaan (KL 13.5.): ”Puolet saksalaisista pienistä ja keskisuurista yrityksistä odottaa, että euromaita menee lähivuosina konkurssiin”.
Ennakkoon arvioiden äärimmäisen vaikeasti soviteltava asia olisi konkurssiin ajautumassa olevan euromaan pelastaminen rahoilla, joilla jonkin toisen eurovaltion on tarkoitus pelastaa oma elintarviketuotantonsa.
Kansallisiin ongelmiin kuuluu elintarvikkeiden euromääräisten hintojen merkittävä ja vaikeasti selitettävissä oleva kulloinenkin määräytyminen. Sellaisella on aina tuottaja-jalostaja-kauppa
-jakomerkitys.
Ongelman ydintä valaistakseni käyn lyhyesti läpi lähihistorian antia Suomen Pankin katsaukseen (Kaleva 10.5.) ensisijaisesti tukeutuen.
Vuonna 2007 elintarvikkeiden maailmanmarkkinahinnat olivat öljynhinnan mukana nousussa, mutta meillä vähittäishinnat eriytyivät omaan, muista euromaista poikkeavaan nousukiitoonsa. Nyt on syytä kysyä, katsoiko vähittäiskauppa tuolloin hetkensä koittaneen, kun puolenkymmentä hintahillintään velvoittanutta eurovuotta oli takana?
Alkusyksystä 2008 iski finanssikriisi. Elintarvikkeiden maailmanmarkkinahinnat laskivat öljyn hinnan laskun myötä.
Meillä Suomen keskusta ajoi läpi ruoan arvonlisäveron alennuksen, joten elintarvikkeiden vähittäishinnat alentuivat enemmän kuin maailmanmarkkinahintojen laskusta olisi voinut luontevasti seurata.
Seuraava merkittävä tasomuutos ajoittui vuodelle 2010. Elintarvikkeiden maailmanmarkkinahinnat lähtivät kohtalokkain seurauksin voimakkaaseen nousuun, mikä tosin viipeellä, kohotti ruoan kotimaista vähittäishintatasoa.
Suomen Pankin hinta-asiantuntija Antti Suvanto kiinnitti huomiota selittämättömyyksiin suomalaisessa ruoanhinnanmuodostuksessa tähän tapaan: ”Vuoden 2011 jälkeen elintarvikkeiden hinnat ovat Suomessa nousseet noin kaksi kertaa nopeammin kuin esimerkiksi Ranskassa tai Saksassa. Tätä eroa ei voi selittää veromuutoksilla.”
Selittämättömyydet voi selittää sillä, että mitään markkinalogiikkaa ei tällä ”saarella” ole. On ollut vain vaihtelevaa satunnaisuutta; 45 prosentin päivittäistavarakaupan markkinaosuuden omaava S-ryhmä ja 35 prosentin K-ryhmä ovat vain ”vertailleet” keskenään vähittäishintojen muodostukseen liittyviä ajatuksia.
Näin voivat toimia määräävässä markkina-asemassa olevat. ”Kaksin aina toimivampi” eli KAT -menettelytapa on rekisteröity Euroopan unionissa ja OECD:ssa. Kirjelmien vaihdon jälkeen eduskunta osallistui tähän keskusteluun hyväksymällä kilpailulain muutoksen.
On hyvä tietää, kuinka kaupan keskeiset toimijat operoivat. Alkutuotannon kannalta ratkaisevaa on sen riittävä kannattavuus.
Esimerkiksi Ranskassa on jouduttu jo kauan sitten vahvistamaan Euroopan yhteisön hyväksynnällä tuottajaorganisaatioiden asemaa ja vaikuttavuutta alkutuottajien edunvalvonnassa. Vastaavaa on meneillään olevan CAP -uudistuksen osana luvassa laajemminkin, myös Suomessa.
Se on toivottavasti merkittävä parannus huoltovarmuuden kannalta.
ERKKI PULLIAINEN
Kirjoittaja on emeritusprofessori
ja tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
