UUTISTAUSTA Rahan loppuessa loppuu kaikki

Osallistuin alkukesällä 2011 Helsingissä pidettyyn perinteiseen Suomenlinnan seminaariin, jossa pohdittiin Euroopan unionin roolia turvallisuuden tuottajana. Suomenlinnaan viittaavasta nimestään huolimatta seminaari järjestettiin maanpuolustuskursseistaan tunnetussa Kruununhaan Maneesissa.

Seminaarissa kävi ilmi, että EU:n määrittelemät ulkoiset uhkakuvat olivat ydinsodan uhkaa lukuun ottamatta samat kuin ne, jotka oli lueteltu hieman aiemmin julkaistussa Naton vastaavassa asiakirjassa.

Suuria huolen aiheita olivat kansainvälinen terrorismi, joukkotuhoaseiden leviäminen ja niiden joutuminen vääriin käsiin, hajoavat valtiot, tarttuvat taudit ja rajat ylittävä rikollisuus.

Muistan ihmetelleeni, miksi uhkakuvien luettelosta puuttui se, joka silloin tuntui ajankohtaisimmalta: Euroalueella tai jossain muussa EU-maassa tapahtuva pankkijärjestelmän romahdus ja siitä aiheutuva yleinen talouslama, jonka tuloksena puolustusmenot leikattaisiin minimiin.

Mitä turvaa voi tuottaa yhteisö, jonka jäsenillä ei ole varaa huolehtia edes omasta puolustuksestaan?

Joku muukin oli kiinnittänyt asiaan huomiota, sillä toissaviikolla osallistuin samaisessa Maneesissa Kadettikunnan järjestämään seminaariin, jonka otsikkona oli: Maailma ja Suomi 2030 – talous ja puolustus.

Seminaarin osanottajat olivat kokeneita maanpuolustusihmisiä. Silti tilaisuutta jämäkästi johtanut entinen ilmavoimien komentaja, kenraali Matti Ahola onnistui hätkähdyttämään kaikki. Hän iski rajut rätingit pöytään jo esittelypuheenvuorossa.

Suomalaiset ovat saaneet kolme selkeää varoitusta, Ahola jyrisi, mutta eivät vieläkään ymmärrä missä mennään.

Ensimmäisen varoituksen antoi Puolustusvoimain komentaja maanpuolustuskurssien avajaisissa. Hän sanoi, että ellei puolustusmäärärahoihin saada tasokorotusta vuoden 2015 jälkeen, sotaväki ei selviä nykyisistä lakisääteisistä velvoitteistaan. Millään inflaatiotarkistuksella ei enää selvitä.

Komentaja ei sanonut, että edessä on puolustusdoktriinin muutos: joko luopuminen koko maan puolustamisesta tai yleisestä asevelvollisuudesta, tai molemmista.

Toisen varoituksen esitti väärinymmärretty puolustusministeri. Hän muistutti niitä, jotka haikailevat Ruotsin helmaan, ettei kahden maan välinen puolustusyhteistyö ole mahdollista ilman valtiosopimusta.

Periaatteelliselta kannalta asia on päivänselvä. Mutta joskus itsestään selvä asiakin voi poliittisesti olla katkeraa kalkkia nieltäväksi: puolustusministeriä syytettiin siitä, että hän ajoi Ruotsin kanssa tehtävää valtiosopimusta ilman valtuuksia.

Kolmannen varoituksen esitti Tasavallan Presidentti vieraillessaan Tanskassa. Kysymys oli kaikissa Pohjoismaissa noudatetusta käytännöstä, jossa maanpuolustuksen määrärahat sidotaan vuosiksi eteenpäin ulko- ja turvallisuuspoliittisella selontekomenettelyllä.

Suomen malli poikkeaa muista Pohjoismaista kuitenkin ratkaisevasti. Kun naapurimaissa sitoumuksista pidetään aina ja ehdottomasti kiinni, Suomessa sellainen ei ole tapana. Yksikään hallitus ei ole pannut toimeen edellisten hallitusten antamia sitoumuksia.

Yksi hallitus, Paavo Lipposen toinen, on sentään pitänyt kiinni itse tekemästään sitoumuksesta. Tuon hallituksen valtiovarainministerinä sattui toimimaan Sauli Niinistö, joka nyt presidenttinä arveli, että muiden Pohjoismaiden tapa on omaamme parempi.

Kenraalin madonlukujen jälkeen Ilmarisen Jaakko Kiander ja Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Vesa Vihriälä todistivat, että jos Suomen valtion velka kolmen vuoden kuluttua ylittää 60 prosentin rajan, raha on valtiontaloudessa sen jälkeen tosi tiukalla. Sitä ei maanpuolustuksen tarpeisiin liikene, ellei sitten kansalaisille annettua hyvinvointilupausta neuvotella kokonaan uusiksi.

Kun päätös Hornetien hankkimisesta 1990-luvun alussa tehtiin, maamme talous oli sodanjälkeisen historian pahimmassa lamassa. Puolustusmäärärahojen osuus budjetista kaksinkertaistui kertaheitolla. Onkohan Suomessa enää tällaisiin päätöksiin kykeneviä poliitikkoja?

Avaa artikkelin PDF