Koulupäiväkirja Katsastusasema

Perusopetuksella on keskeinen asema, kun katsotaan mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Sen tulin huomaamaan opettajana. Ja eräs mielilauseeni, perushuomioni, on tämä jonka olen usein tuonutkin julki: Yhteiskunta tulee kouluun, pulpettiin asti joka päivä.

Jos opettajalla on empatiakykyä, hän voi havainnoida,

miten yhteiskunta makaa jokaisena päivänä. Hän näkee

miten päätöksenteko sujuu, mutta myös sen, mikä on kansalaisten toimeentulo, hyvin- tai pahoinvointi, missä kunnossa

perheet ovat, mikä on oppilaan vahvuus tai ongelma, mitä oppilas tarvitsisi kotikasvatuksen tueksi.

Kun elämän vauhti on tämä, niin opettaja on kuin

katsastusaseman tarkastaja joka nostaa auton ylös, jos tämä vertaus sallitaan. Moni asia on päältä kaunis, mutta kun

menee asioiden alle, raaputtelee ruostetta ja menonjälkiä, näkee miten elämää on eletty, miten tästä eteenpäin.

Kansansivistys on perinteisesti levännyt peruskoulun

varassa. Kun olin puolitoista vuosikymmentä kirjeenvaihdossa psykologian ja kasvatustieteen naisopettajani kanssa aina hänen ikäihmisen poismenoonsa saakka, niin eräässä

viestissään hän sanoi, että maaseudun pienet koulut ovat tuottaneet maahan upseerit, papit ja opettajat. Tämä vallitseva peruskoulu luotiin 1970-luvulla juuri kansansivistystarpeita varten. Että kaikilla olisi mahdollisuus edetä kykyjensä mukaan.

Kun silloin kysyttiin, mitä peruskoulussa pitäisi tai voisi

opettaa,

ehdotuksia tuli niin, että koululaisen viikkotuntimäärä olisi ylittynyt 70 tuntia. Nythän oppilas on keskimäärin koulussa noin 30 tuntia viikossa.

Mutta miten on tänään, kun perusopetus olisi taas luotava uudestaan? Yhteiskunta on niin eriytynyt, että on vaara,

että uudesta perusopetuksesta ei saadakaan koko kansaa

yhdistävää kohtauspaikkaa. Vallalla on tahtomusten vyöry,

koululle esitetään mitä eriskummaisempia kieltoja, mitä siellä ei saa opettaa, ja millä tavalla saadaan tai pitäisi opettaa.

Vaikka olen kasvatusoptimisti, niin nyt teknologia- ja

kulutusyhteiskunnalla, uskonnollisilla vaateilla, erilaisilla

ideologioilla ja elämäntavoilla on niin vankka ote perusopetukseen, että hirvittää. Miten käy tässä mylläkässä kansansivistyksen? Menettääkö peruskoulu katsastusasemansa kansansivistykseen, niin että koulu eriytyy elämäntapojen mukaan?

Näitä jään nyt kyselemään, kun tämä on viimeinen koulupäiväkirja tällä palstalla.

Usein minulta on kysytty, oletko kirjailija vai opettaja. Vaikka on kuinka palkittu, kirjailijan tieltä ei ole kunniallista paluuta. Ja kasvatusoptimisti ei voi koskaan lopettaa. Kirjailijan ja opettajan työ ovat tukeneet toisiaan, olen saanut olla katsastuspaikalla yhteiskunnassa. Kun sanon nyt näkemiin, niin jättäisin elämään erään opettajana oloni jumallauseen: Jos lapsella on ongelma, häntä on turha opettaa, hän ei opi. On otettava oppilas

lähelle, kysyttävä, mitä

hänelle kuuluu. Mutta

ehtiikö tuottavuustavoitteita hiplaileva

uusi koulu niin tehdä,

jää arvailujen varaan..

Näkemiin!

Avaa artikkelin PDF