KALAJUTTU Prinssikala, osa 2

Aika kului, eikä nykäystäkään. Se oli aika mieltä matavaa sellainen. Ei yksikään kala käynyt edes koitolla, härnäämässä. Olo oli epätodellinen, kuin olisi kellunut avaruuden painottomuudessa. Aurinko mateli alhaalla taivaanrannassa, oranssi etana, taivaannuolija.

Pilkkiminen oli kuin elämä pelkistetyssä pienoiskoossa. Poraat reiän, laitat vieheen sekä syötin ja alat odottaa. Jotakin tapahtui aina; henkisiä saaliita tuli useammin kuin niitä suuhunpantavia. Henkiset saaliit paistettiin oivalluksen ja mielenrauhan voissa ja tarjoiltiin oman maan peruna-ajatelmien kanssa. Ajatus oli kuin mukula, joka alkoi itää.

Ensin ajatuksia pomppi kymmeniä, jossittelu- ja sittenkun pingispalloina edestakaisin kallo kolisten. Mutta sitten kun vaan jatkoi istumistaan, tiivistyi kaikki vähitellen tähän hetkeen. Avanto, siima, ranneliike. Mielen syvimmän ytimen siika oli siinä! Ei mitään riitaisaa ajatusten laukantaa eikä levottomuuden karusellejä aivosolujen välillä. Seesteistä rauhaa, puhtautta, alastomuutta, pilkkijän pyhää meditaatiota.

Koira nosti päätään, joku lintu lehahti lentoon. Ja sitten se tapahtui.

Likkatyttö näpähti hereille horroksestaan, sadan vuoden prinsessaunestaan. Kala oli kiinni!

Muut kyräilivät, tuijottivat muka omaan avantoonsa. Kyttäsivät vaivihkaa, että mikä ruutana siellä koukussa irvistää. Tai jos se olikin likkatytön oma mielikuvitus, joka viehettä nykäisi. Vähin elein ja vaatimattomasti likkatyttö nosti siimaa. Kaikkia jännitti. Saalista avannon kuilusta esiin kiskova pilkkijä oli kuin kätilö konsanaan. Mitä suuri tuntematon vesi tällä kertaa avannosta antaisi.

Kukaan ei ollut saanut vielä mitään, ja kilpailuhenki heräsi välittömästi. Kukaan ei halunnut olla se, joka ei saanut mitään.

Mutta ei se ollutkaan mikään sintti. Sehän oli vetten prinssi, siika itte. Rasvaevä, kunnon kala ja melkoisen kokoinen ja hyvänsorttinen. Appikin innoistui. Tyttö tuijotti tulokasta, elämänsä ensimmäistä oikeaa kalaa. Siinä se nyt oli, sorjasuomu, siikasippura, kalakippura.

Hymy muuttui nauruksi, joka hetkessä revähti auki lievästä ujoudestaan ja alkuvarovaisuudestaan koko kukoistukseensa. Valo täytti koko suun, jokaisen onkalon ja nielunportin. Nauru parahti pakkaseen, eikä paleltunut.

Siika, siika. Hengityksen viri soitteli äänihuulia. Siika, ai että se olikin kaunis sana. Sana, jossa oli paljon enemmän hymyä kuin muikussa, joka aina sanottiin, kun valokuvaa otettiin. Tästä eteenpäin likkatyttö sanoisi aina siika. Huulet ja kasvot rakastivat sitä sanaa. Siika, siika, siika….

Eikä ollut likkatytön elämä enää entisensä. Hän siirtyi heti kerralla jalokalastajien kastiin. Hän oli lompsinut sinne Jumalan selän taakse pakkasen viitan alla huurrepuiden katveessa. Oli mitannut jokaisella upottavalla askeleella hulluutensa määrää. Oliko mitään mieltä kulkea keskelle erämaajärveä talvipakkasessa, keskelle ei mitään?

Mutta nuori rakkaus vei minne hyvänsä, ja koska elämän aikana oli ollut viritettynä monenlaista pyyntiviehettä ja siimaa, oli tämä kalojen kala kruunu kaikelle koetulle. Ja olihan siinäkin appiukon silmien kirkkaudessakin sen verran näkemistä, että siitä riitti hyvää mieltä pitkälle kevääseen.

Pääsipä likkatyttö yllättämään, sillä eihän appiukko edes tiennyt, että siinä järvessä oli tuon moisia siikoja.

Suolakalaksi se kalojen kala päätyi. Ruisleivän päälle ehdalle voipedille sipulisilpun kera. Kyllä nassikatkin tykkäsi. Koko kala pääsi hyötykäyttöön. Perkkuukset jätettiin mökin kuistille pienelle posliinilautaselle.

Niin hyvät olivat makupalat, että elukka vei mennessään koko lautasen.

SARI MAANHALLA

maanhalla.wordpress.com

Oulu

Avaa artikkelin PDF