UUTISTAUSTA Ranska eiole terve
Mikään ei EU:ssa ole aikoihin ollut mahdollista ilman Saksan ja Ranskan myötävaikutusta. Perinteinen moottori on siis yhä olemassa, sillä nämä kaksi tarvitsevat toisiaan aidosti.
Saksa tarvitsee Ranskaa, jotta ei huomattaisi, kuinka voimakas se jo on – Ranska tarvitsee Saksaa, jotta ei huomattaisi, kuinka heikko se on.
Saksan ylivertainen asema on pantu merkille erityisesti asemiaan hiljalleen menettäneessä komissiossa. Kun komission puheenjohtaja José Manuel Barroso hiljan vieraili Suomessa komissaari Olli Rehnin syntymäpäivillä, hän piti usean tunnin palaverin pääministeri Jyrki Kataisen kanssa. Hän pyysi Suomea käyttämään vaikutusvaltaansa Saksaan nähden, jotta se hyväksyisi komissiolle vahvemman roolin ja antaisi tilaa yhteisömetodille – siis kunnioittaisi komission oikeutta valmistella ja tehdä aloitteet sekä valvoa päätösten toimeenpanoa ja noudattamista.
Ranskan heikkous kävi ilmi viimeistään, kun ranskalaiset aikanaan kansanäänestyksessä hylkäsivät EU:n perustuslain.
Ranskassa kulkee pinnan alla voimakas Euroopan vastainen akanvirta, jonka rinnalla omat perussuomalaiset populistimme ovat rakentavia realisteja. Eurooppalaisen yleisön silmät avasi Brysselissä heti kansanäänestyksen jälkeen puhunut, hävinneellä puolella ahkeroinut Sylvie Goulard, yksi Euroopan nykyisen parlamentin todellisista älyköistä.
Hän kertoi törmänneensä kampanjan aikana ilmiöihin, jotka saivat hänet epäilemään, ettei demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän säilyminen Ranskassa enää ollut mitenkään taattu.
Vuonna 2005 sanat herättivät täpötäydessä salissa epäuskoista kohinaa – tänään ne aiheuttaisivat myötämielistä nyökyttelyä.
Suurin syy Ranskaan kohdistuvaan epäluuloon on käynnissä oleva presidentinvaalikampanja. Sen ensimmäisen kierroksen tulosta on arvioitu ”oikeiston” ja ”vasemmiston” välisenä titaanien taisteluna, jossa tosin kärkiehdokkaat ovat kaikkea muuta kuin kansan suosiossa – kumpikaan heistä ei yltänyt edes kolmannekseen äänistä. Oikeistolle ääniä laskettiin 47 prosenttia ja vasemmistolle 44 prosenttia. Niiden välissä keskustalainen ehdokas sai äänistä 9 prosenttia.
Tältä pohjalta on valettu kolmenlaisia kannuja. Ensinnä, jos istuva presidentti Nicolas Sarkozy heittäytyy äärioikealle, hän saa Kansallisen rintaman tuen ja tulee valituksi. Toiseksi, jos ensimmäisen kierroksen voittaja, sosialistien François Hollande jotenkin onnistuu keplottelemaan itselleen edes viidenneksen äärioikeiston äänistä samalla kun saa taakseen äärivasemmiston, hän voittaa vaalit; kolmanneksi, keskustan François Bayrou valitsee voittajan ja hänestä tulee uusi pääministeri.
On luonnollista, että kampanjan aikana ehdokkaat itse korostivat keskinäisiä erojaan. Ulkopuolisen on kuitenkin helppo nähdä kuinka lähellä toisiaan he ovat todellisuudessa.
Yhteistä kaikille on se, että he pettävät kannattajiaan uskottelemalla, että Ranska on saareke, jonka luja valtiovalta voi suojata kaikilta maailman myrskyiltä.
Ehdokkaat hyökkäsivät yksissä tuumin globalisaatiota ja pääomapiirejä vastaan. He ylistivät Ranskan hyvinvointimallia, jota he valtaan tultuaan joutuisivat ensi töikseen purkamaan. Jokainen etsi maan historiasta itselleen sopivia suuruuden hetkiä ja vakuutti, ettei Ranska ole väsynyt ja kilpailukyvytön, vaan kelpaa yhä esimerkiksi koko muulle maailmalle.
Eli kuten tunnettu kolumnisti Gideon Rachman purevasti totesi: Ranskalainen erikoislaatuisuus on yhä kyllä hengissä, mutta ei selvästikään enää kovin terve.
Vaalien todellinen tulos on se, että valitaan presidentiksi kärkiehdokkaista kumpi tahansa, Euroopan kolme kallisarvoista vapautta – ihmisten, tavaroiden ja pääomien vapaa liikkuvuus – joutuvat uhatuiksi.
Schengenin sopimus, vapaat sisämarkkinat ja EKP:n itsenäinen asema halutaan muuttaa, panna pääomien siirrot verolle ja ottaa eurobondit käyttöön. Tältä kaikelta muun Euroopan voi pelastaa vain – ylivertaisen vahva ja itsepäinen Saksa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
