vierasyliö Suomen maatalouden vakavat vaikeudet eivät ole hävinneet

Suomesta ei olisi tullut Euroopan yhteisön jäsentä vuonna 1995 ilman liittymissopimuksemme artikloja 141 ja 142.

Suomihan jaettiin maatalouspolitiikassa kahtia alueisiin A ja B sekä pohjoisen tuen alueeseen C. Eteläisen Suomen artikla 141 on komission mielestä niin sanottu siirtymäkauden artikla.

Suomen hallitusten mukaan sitä sovelletaan aina, kun Suomi osoittaa tieteellisin tutkimusselvityksin vakavien vaikeuksien olemassa olon vielä senkin jälkeen, kun EU:n yhteisen maatalouspolitiikan keinot on käytetty. Artiklan keinoja on sovellettu vuosina 1999, 2003 ja 2007. Vuoden 2007 sopimus on kuusivuotinen ja päättyy tämän vuoden lopussa.

Vuoden 2003 sopimuksen neuvottelutavoitteet valmisteltiin silloisen ja nykyisen ministerin Jari Koskisen (kok.) johdolla. Hänen mukaan artiklasta 141 pitää tehdä pysyvä ja sen rahoitustasoa pitää nostaa 121 miljoonasta eurosta 150 miljoonaan euroon. Näillä eväillä mentiin vuoden 2003 eduskuntavaaleihin.

Pääministerin rooli on aina ollut tärkeä 141-neuvotteluissa. Pääministeri Matti Vanhasen (kesk.) neuvottelu komission

puheenjohtaja Prodin kanssa syyskuussa 2003 varmisti sen, että komission muut jäsenet eivät asettuneet vastahankaan. Myös Suomen silloinen komissaari Erkki Liikanen edisti asiaa.

Neuvottelujen onnistumisen kannalta oli erittäin tärkeää, että pääministeri teki käynnillään selväksi sen, että 141-artiklan sopimus on elintärkeä Suomelle, ja koko hallitus on sopimuksen takana ja tukee silloista ministeriä Juha Korkeaojaa (kesk.) neuvotteluissa.

Vuoden 2007 sopimusta tehtäessä pääministeri Vanhanen kävi sopimassa puheenjohtaja Barroson kanssa komission

tuesta Suomen 141-artiklan jatkolle. Tämän sopiminen oli tärkeää myös siksi, että komission oikeudellinen yksikkö vastusti artiklan jatkamista, kuten se on tehnyt joka kerta.

Ministeri Juha Korkeaoja neuvotteli komissaarin Franz Fischlerin kanssa neljän vuoden jatkon 141-artiklalle. Sen sopimuksen merkittävin saavutus oli epäsuotuisten alueiden tuen

(lfa) hehtaarikohtaisen euromäärän merkittävä korotus 120 eurosta 240 euroon.

Koko Suomi oli ja on lfa-aluetta. Tästä lfa-tuen korotuksesta puolet vähennettiin 141-artiklan

rahamäärästä, 121 miljoonasta

eurosta 94 miljoonaan euroon vuoteen 2007 mennessä.

Lfa-tuen korotusta perusteltiin, aivan oikein, luonnonolosuhteittemme huomioimisella. Tämä oli ja on pysyvä ratkaisu toisin kuin mitä nyt ollaan saamassa maidolle ja naudalle.

Komissaari Mariann Fisher-Boelin vaatimuksesta valmistelin uuden hakemuksen komissiolle syyskuun 2007 alkuun mennessä.

Neuvotteluissa suurimmaksi ongelmaksi muodostui 40 miljoonan kilon sianlihan tuotannon kasvu, vaikka artiklat 141 ja 142 selkeästi tarkoittavat olemassa olevan sianlihan tuotannon ylläpitämistä, eikä tuki saa olla yhteydessä tuotannon kasvuun.

Komissaari aivan oikeutetusti kyseli, mitä vakavia vaikeuksia on sellaisella tuotannon alalla, jonka tuotannon kasvu on ollut peräti 25 prosenttia. Siinä olivat perustelut vähissä.

Lopputuloksena oli yksimahaisten tukien merkittävä leikkaus, koska olimme ihan itse aiheuttaneet lihantuotannon artiklan vastaisen kasvun.

Teollisuuden voimakas kampanja tuotannon kasvattamiseksi johtikin tukien leikkautumiseen. Sopimuksessa saatiin Etelä-Suomen maidolle pieniä välineitä maan sisäisten erojen tasoittamiseksi.

Pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) hallitus ei ole hakemassa jatkoa 141-artiklan mukaisille tuille kuin osittain.

Tietojeni mukaan komission

puheenjohtajan kabinetista olisi viestitetty, ettei heillä olisi suurta intoa artiklan jatkolle. Tässä tilanteessa olisi pääministeri Kataisen pitänyt hoitaa komission puheenjohtajan Barroson kanssa – Vanhasen tavoin –poliittinen hyväksyntä artiklan jatkolla.

Asiat pitää ensin sopia poliittisella tasolla. Miksi sitä ei ole nyt tehty? Nyt lähdettiin purkamaan 141-artiklan alta maito- ja nautasektori jälkijättöisesti capin rahoituksen piiriin kertakäyttöisellä siirtymäsäännöksellä. Siirtymäsäännöksen pysyvyydellä on turha juhlia, koska se on joka kerta neuvoteltava uudelleen.

Pysyvä lainsäädäntöpohja olisi vaatinut naudan ja maidon tukien kirjaamista capin asetusten sisältöpykäliin Suomen sokerijuurikkaan ja tuotantoon sidotun tuen tavoin.

Toiseksi monet lähialueen jäsenmaista tukevat siirtymäsäännöstä, koska se lopettaa 141-artiklan tuen maidolta ja naudalta.

Kolmanneksi, miksi Suomi vapaaehtoisesti asettaa nämä omat kansalliset tukemme muiden jäsenmaiden ”näykittäviksi”.

Hallituksen ja komission välisin sopimuksin olisi varmasti saatu parempi lopputulos. Komission on pienten jäsenmaiden turva.

Maidon ja naudanlihan tuet, 30 miljoonaa euroa, otettaneen capin tuen noin 500 miljoonan euron rahoituksesta. Se tarkoittaa jatkossa jokaiselta cap-hehtaarilta 14–15 euron tuen leikkausta koko Suomessa.

Eriarvoisuus alueiden välillä kasvaa, kun etelässä maidon litratuki poistuu ja tilalle tulee lehmien lukumäärän mukainen joku tuki. C-alueella säilyisi litratuki.

Artiklan 141 alla ovat vielä yksimahaiset, puutarhatuotanto ja kasvihuoneet, siellä ovat A–B-alueen investointituet, nuorten viljelijöiden tuki ja luopumistuki. Näistä on hallitus tehnyt täysin kunnianhimottoman esityksen komissiolle. Miten komissio suhtautuu 141-artiklan jakojäännökseen?

Hallituksen esittämät tuet ovat täysin riittämättömät tässä lihantuotannon ankarassa kannattavuuskriisissä. Juuri nyt olisi tarvittu vakavien vaikeuksien osoittamista.

Miksi hallitus valitsi keinoksi artiklan hajottamisen? Sanelivatko hallituksen toimia yksinomaan ne satojen miljoonien maa- ja metsätalousministeriön pääluokan säästöt, joihin hallituspuolueet sitoutuivat kesällä 2011.

Artiklan lopettamisella saavutetaan 63 miljoonan euron säästöt kansallisessa tuessa.

SIRKKA-LIISA ANTTILA

Kirjoittaja on keskustan kansanedustaja, suuren valiokunnan jäsen ja entinen maatalousministeri.

Avaa artikkelin PDF