Niin se ei ollut

UUTISTAUSTA

Kun Tarja Halonen ja minä vielä olimme nuoria, M.A. Numminen lauloi sydämiimme vuosisadan tärkeimmän eurooppalaisen filosofin Ludwig Wittgensteinin sanat: Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen – mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta.

Lause tuli etsimättä mieleen, kun luin hiljan ilmestynyttä elämäkerrallista henkilökuvaa ”Tarja Halonen – Paremman maailman puolesta”. Iltapäivälehdet ovat ilakoineet sillä, että kirjassa on paljon presidentin arvovallalle sopimatonta vanhojen kalavelkojen kuittailua, mutta on siinä toki paljon muutakin.

Kirjan punainen lanka on tämä: Valtiosäännön määräyksistä huonosti perillä ollut eduskunta ja toinen toistaan epäsuositumpi hallitus yrittivät viedä vallan suositulta presidentiltä, koska tämä oli nainen ja koska maa haluttiin hivuttaa Natoon.

Ei kirjasta puhetta puutu, pikemmin päinvastoin, mutta tärkeimmistä asioista kirja vaikenee. Halosen presidenttikauden dramaattisimmat hetket koettiin, ja suurimmaksi mysteeriksi jäi, kun maan ensimmäinen naispääministeri joutui pyytämään eroa. Ei sanaakaan.

Sen sijaan siihen, kuinka hyvin Halonen tuli juttuun presidentti George W. Bushin kanssa, palataan niin monesti, että se alkaa häiritä. Halonen nimittää itseään, Bushia ja presidentti Vladimir Putinia lämpimästi samanhenkisiksi ”kalliolaisiksi” ajattelijoiksi, jotka eivät arvosta lukeneistoa ja kirjaviisautta.

Tarkoituksena lienee luoda mielikuva siitä, että Halosella oli presidenttinä yhtä hyvät suhteet niin itään kuin länteenkin. Todellisuudessa sen jälkeen kun Halonen hylkäsi Urho Kekkosen pienen ja syrjäisen maan johtajalle suositteleman lääkärin roolin ja puki ylleen kansainvälisen oikeuden ylituomarin viitan, Suomen ja Yhdysvaltain suhteet painuivat aallonpohjaan – huonommat ne ovat olleet vain jatkosodan aikana.

Halonen ei kerro, kuinka kutsua Valkoiseen taloon jouduttiin sittemmin kinuamaan. Hän ei myöskään, ymmärrettävästi, muistele sitä lähes julmaa tapaa, jolla demokraatteihin lukeutuva Yhdysvaltain varapresidentti Joe Biden kutsunkipeää Halosta julkisesti hassutti.

Venäjän lapsiasiamiehestä Pavel Astahovista kerrotaan näin: ”Hämmentynyttä julkisuutta hän sai pari vuotta sitten, kun hän yritti marssia suoraan presidentin linnaan tapaamaan Halosta. Tämä tietenkin estettiin”. Astahovin oma kertomus on toinen: Hän kiittää Halosta ystävällisyydestä. Kumpikin tarina voi olla tosi – mutta ne eivät voi olla sitä samaan aikaan.

Entä mitä tulisi ajatella tästä: ”Tarja Halonen on Virossa tavattoman suosittu. Hän on sitä valtionjohdon huipulla, mutta varsinkin tavallisten virolaisten silmissä”. Georgian sodan jälkeen, elokuusta 2008 tammikuuhun 2009, Suomen ja Viron suhteet olivat korkeimmalla tasolla poikki. Mitä tapahtui, sitä ei toisen osapuolen hienotunteisuuden ja pidättyvyyden vuoksi ole lupa kertoa vieläkään. Halonen ei asiasta mainitse sanallakaan.

Sen sijaan Halonen vertaa kirjassa Viron ja Neuvostoliiton suhdetta väkivaltaiseen avioliittoon, josta vaimo on lähtenyt kävelemään. Avioliitto solmitaan kuitenkin aina kahden tasa-arvoisen osapuolen kesken vapaaehtoisesti – eikö mitään miehitystä siis ollutkaan? Yli sadantuhannen ihmisen repiminen kodeista ja kyyditys Siperiaan, missä kymmenet tuhannet kuolivat, tuskin vertautuu hyvin perheväkivaltaan. Onko siis Tarja Halonen nielaissut Vladimir Putinin ”kalliolaisen” historiantulkinnan karvoineen kaikkineen?

Kirjan tärkein paljastus tehdään sivulauseessa sivulla 184: ”Putin muuttui ryhdyttyään kehittelemään ideaansa Venäjän suurvalta-aseman palauttamiseksi”. Jo aiemmin kirjassa Halonen osoittaa ymmärtävänsä, mitä Putinin idea Suomelle merkitsee: yritystä palauttaa maa uudelleen Venäjän yhteyteen.

Mitään uhkaa Halonen ei pyrkimyksessä aisti: ”Suomalaiset eivät halua sotkeutua mihinkään aseellisiin konflikteihin…suomalaiset haluavat olla poissa riidoista ja hoitaa omat asiansa”.

Avaa artikkelin PDF