Suuresta surusta voi nousta paljon iloa
Ette tiedä aikaa ettekä hetkeä.
Tämän valitettavan totuuden usea äiti ja isä on kokenut tänä kesänä, kun lapsi tai nuori on äkillisesti menehtynyt auto-onnettomuudessa.
Suru on suunnaton, kun suunnitelmia täynnä olevan nuoren elämä katkeaa yllättäen. Miten siitä voi toipua? Tutut askeleet ja nauru eivät enää kuulu kodissa. Rakkaat esineet ovat entisillä paikoillaan. Muutoin on tyhjää.
Tapoja surra on varmasti yhtä useita kuin on omaisia. Surutyö vie aikaa ja voimia.
Kerron yhden yhden vähän erilaisemman tarinan surutyöstä, josta on hyötynyt varsin usea.
Ystäväni Seija Kylämarkula menetti auto-onnettomuudessa ainoan poikansa Kimmon joulukuussa 1990.
Kimmo oli juuri valmistunut Loimaan maatalousoppilaitoksesta. Suunnitelmissa oli kotitilan jatkaminen.
Hän oli matkalla tyttöystävänsä kanssa hakemaan todistustaan, kun kevytlavainen kuorma-auto kääntyi poikittain lumisohjossa ja Kimmon auto osui lavan reunaan.
Äiti tunti itsensä loukkaantuneeksi, kun Kimmon matka- ja liikennevakuutuksista tarjottiin hänelle rahaa. Hän ei halunnut käyttää niitä itseensä.
Samoihin aikoihin äiti näki unen edesmenneestä pojastaan. ”Kimmo ajoi pyörällä taloni ohi. Minä poimin tien vieressä kukkia. Hän löi olkapäälleni ohi ajaessaan ja sanoi: just noin mutsi, laulua ja kukkia.”
Herätessään äiti päätti perustaa Kimmo Kylämarkula -säätiön. Kimmo oli musikaalisesti lahjakas. Säätiö tuki nuoria lahjakkaita soittajia.
”Aika auttoi ymmärtämään kuoleman surua, joka vähitellen alkoi muuttua uudeksi elämäksi, kun pyöritin säätiön toimintaa juoksutyttönä ja johtajana”, Kylämarkula kirjoittaa keväällä ilmestyneessä kirjassaan Kukkia ja Kabareeta.
Säätiö nosti Kylämarkulan syvästä surusta kuin Fenix-linnun tuhkasta.
Kylämarkula on on hammaslääketieteen tohtori, joka on musikaalisesti lahjakas. Hän laittoi itsensä likoon, kun alkoi pitää 50-vuotiaana neljän samanhenkisen kanssa kabareita Loimaalla. Kaikki keksittiin itse. Niistä tuli yleisömenestys. Säätiölle ropisi rahaa, joka jaettiin stipendeinä nuorille musikanteille.
Tallinnan musiikkikeskikoulusta tuli toinen avustuskohde. Sieltä tuli lapsia vierailulle Seijan kotiin. Yksi pojista, 14-vuotias Mikhel Kerem muistutti aivan Kimmoa. Hänestä tuli Seijan ”kummipoika”, jota hän avusti musiikkiopinnoissa.
Nyt Kerem on maailman kuulu viulisti käytyään Lontoon kuninkaallisen musiikkiakatemian. Hän soittaa tämän päivän taitavampien ja arvostetuimpien muusikoiden kanssa.
Kabareiden lisäksi Kylämarkula alkoi esiintyä juhlissa kahden ystävänsä kanssa Ellinä, Allina ja Ollina. Aina keksittiin juuri sankarille sopiva ohjelmanumero. Sankari lahjoitti säätiölle rahaa.
Tämä osoittaa, että ammatista huolimatta meissä kaikissa on luovaa hulluutta, jos uskallamme päästää sen valloilleen emmekä käperry omaan ”viralliseen” rooliimme.
Alli ja Elli tupsahtivat juhliini. Heillä oli iso huoli, kun piti saada nopeasti juttu lehteen.
Elli olisi tuonut lehmänsä Loimaan keskuspuistoon ruohoa syömään, jotta säästettäisiin ruohonleikkuussa. Samalla ohikulkijat saisivat pulloonsa tuoretta maitoa. Mutta kaupungin viranomaiset olivat toista mieltä.
Seija Kylämarkulaa pidetään the Grand Old Lady kabareeprimadonnana. Hän teki ainakin kymmenen hengen työt, jotta kaikki meni nappiin tarjoiluista esiintymisasuihin.
On ihmeellistä, että järkyttävän onnettomuuden suru purkautui näin hienolla tavalla ja rikastutti Loimaan kulttuurielämää.
Persoonalliset kokemukset ovat usein johtaneet merkittäviin asioihin, kuten tässäkin tapauksessa.
Säätiön toiminta kesti 20 vuotta, sillä sääntöihin kirjattiin pykälä, ettei 70 vuotta täyttänyttä henkilöä voida valita hallitukseen enää kolmivuotiskaudeksi.
Mutta 20 vuodessa saatiin todella paljon aikaiseksi: niin yleisön iloksi kuin nuorten musikanttien tukemiseksi.
Kaikki lähti unesta, joka johti säätiöön. Säätiö on osoitus, että yksi puuhakas ihminen saa lähes ihmeitä aikaan.
sari.keskitalo@
maaseuduntulevaisuus.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
