METSÄLLÄ Entisaikainen metsästyskorttini
Aloin opiskella ketunpyyntiä noin kymmenen vanhana. Siihen aikaan kaikki konstit oli sallittu ja ketusta maksettiin tapporaha. Aloitin pyyntihommat käpäläraudoilla. Ihmisen haju poistettiin pihkaamalla raudoista ja pyyntikintaista.
Kettupelle, pitäjän tunnettu ketunpyytäjä, oli kertonut, että raudat asetetaan ketun askelen alle ja oma jälki peitetään. Oli syksyä, kun kotona teurastettiin sika. Vein suolet metsän laitaan, noin parinsadan metrin päähän talosta. Ensilumen jälkeen kävin tutkimassa, oliko kettu käynyt suolirojolla. Jäljistä näki, että siellä oli vierailtu, mutta ongelmana oli, miten raudat laitetaan vähällä lumella.
Asetin raudat tarkasti ketun askelen kohdalle pienten kuusten väliin. Tein naavasta levyn viritettyjen rautojen päälle ja ripottelin päälle puhdasta lunta niin, että naava heitti näkymästä. Ketunaskelkuvion tein tarkasti merkattuun kohtaan naavapatjalle. Lopuksi lakaisin omat jälkeni havulla.
Aamulla en ehtinyt käydä kokemassa pyyntöä, kun oli kouluun meno. Koulusta päästyäni nappasin kirveen matkaan ja juoksin katsomaan rautoja. Huomasin heti ketun astuneen rautoihin ja lähteneen siitä raudat jalassa laukkaamaan. Kettupelle oli neuvonut panemaan kettinkiä rautojen perään, jotta kettu astuu takajalalla kettingin päälle ja meno hidastuu.
Lähdin seuraamaan jälkiä. Kettu oli mennyt yllättävän pitkälle vähässä lumessa. Rautani olivat piisamille tarkoitetut, yksijousiset. Ne olivat vähän ketunrautoja kevyemmät. Kettu oli mennyt kotivaarasta toiseen vaaraan.
Olin seurannut sitä jo useita kilometrejä, kun se kääntyi lampea kohti. Sitten näin, kuinka kettu laukkasi lammen jäälle ja jäi sinne istumaan minua katsellen. Kettu katsoi, tulenko jäälle. Jää oli heikkoa, joten jätin menemättä.
Aloin heitellä kettua honganoksilla, jolloin se lähti laukkaamaan lammen yli. Seurasin sitä katsella, ettei se mene piiloon vastakkaiseen metsään. Sitten lähdin kiertämään lampea. Kettu nousi korkean harjun päälle, jossa oli valtava soramonttu. Sain ketun melkein kiinni ennen kuin se hyppäsi alas monttuun. Montussa oli auto ja miehiä luomassa soraa. Huusin niitä lyömään kettua lapiolla, että sillä oli raudat jalassa. Miehet tekivät työtä käskettyä.
Menin alas monttuun. Kettu makasi maassa, mutta sanoin varmistavani, että se oli kuollut. Nykäisin sitä hännästä, jolloin se nosti päätä. Kirves heilahti ja kettu jäi siihen.
Kotona esittelin saalista ylpeänä. Aloin tehdä peijinlautaa isän ohjeiden mukaan. Nyljin ketun kaikkien sääntöjen mukaan ja laitoin sen laudalle kuivuman. Siinä se sai olla muutaman vuorokauden. Kampasin nahasta karvat suoriksi ja lähdin ylpeänä hakemaan vallesmannilta tapporahaa.
Konstaapeli Häme kysyi, miten oli ketun saanut. Vastasin, että raudoilla. Häme kysyi, miten olin hajustanut raudat. Siihen vastasin tomerasti, en kerro. Hän virkkoi kaikkien ketunpyytäjien olevan samanlaisia pienestä pitäen.
Häme vaati minua lunastamaan metsästyskortin, koska ketunpyynti katsottiin metsästykseksi. Minua harmitti, kun korttiin meni kahdeksan markkaa 20 markan tapporahasta. Lähdin kuitenkin iloisella mielellä, sillä olihan minulla vielä nahka myytäväksi.
En raskinut sitä heti myydä, vaan vasta talvella, kun sain muitakin kettuja. En muista, paljonko ensimmäisestä ketunnahastani sain rahaa. Mutta siinä oli minun metsästyskorttitenttini 50-luvun alussa. Monta repolaista menetti sen jälkeen ainoansa.
Kalevi Remes
Taivalkoski
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
