Esikoiskirjailijan sielu asuu metsässä
Viktoria-vaimo kannusti Eero Repoa kirjoittamaan. Heidän seurassaan on myös suomenpystykorva Mimi. Silja Väyrynen Kuva: Viestilehtien arkistoKontiolahti
Pohjois-Karjalan metsät ovat saaneet Sulkavalla syntyneen esikoiskirjailija Eero Revno asettumaan Kontiolahdelle.
”Täällä on asumattomia alueita, joissa on erämaan tuntua. Ne kiehtovat minua. Olen aina pitänyt metsästä ja alanikin valikoitui sen myötä”, Repo kertoo.
”Keskikoulun lopulla kysyin äidiltä, missä ammateissa saa olla metsässä. Äiti vastasi, että rajavartijana tai metsänhoitajana. Jatkoin metsän polulla metsänhoitajana.”
Valmistumisensa jälkeen Repo opetti Joensuun metsäoppilaitoksessa kymmenkunta vuotta ja alkoi sitten hoitaa päätoimisesti metsiään.
”Oli parhaita päätöksiäni, kun lopetin virkatyön ja uskaltauduin metsäyrittäjäksi”, Repo sanoo.
”Aloin hankkia metsää heti tänne tultuani ja otin lainaakin sitä varten. Metsä on antanut minulle elannon.”
Suunnitelmallisuutta pitää tietenkin olla, Repo pohtii, ja tietyt työt pitää tehdä ajallaan, että metsästä voi elää. ”Lainat olen maksanut ja kohtuullisesti elänyt.”
Eero Revon metsään kuuluvat myös koirat ja metsästys. Hän on kasvattanut monia suomenpystykorvia metsästystarkoitukseen.
”Metsä on minulle myös virkistystä ja koiraharrastus on luontevaa metsäympäristössä.”
Revolle metsä on elämäntapa, mikä tarkoittaa, että metsä ei ole vain erillinen osa hänen elämäänsä vaan hänen elämänsä.
Kirjoittaminen alkoi kymmenisen vuotta sitten.
”Talvisin oli joutoaikaa ja puolisoni rohkaisi kirjoittamaan, kun sitä osasin. Kirjoitin aluksi kolumneja Karjalaiseen ja vähin erin aloitin kirjan kirjoittamisen”, Repo kertoo.
”Sitten pääsin kurssille, jossa käsikirjoitusvaiheen kirjoittajat hioivat tekstejään ja saimme palautetta kirjailijaryhmältä, muun muassa Riikka Pelolta ja Jyrki Kiiskiseltä.”
”Minulla ei ollut etukäteen mietittyä systeemiä kirjoittamiseen, vaan dialogi ja kerronta veivät tekstiä eteenpäin.”
Esikoiskirjaansa hän työsti noin kolmasosan, kunnes keksi kirjaan lopun.
”Sitten mietin, miten tuohon loppuun pääsen ja muodostuu ehyt kertomus. Kirjoitin pari-kolme tuntia aamuisin. Lopulta työ valmistui, kustantaja löytyi ja Trombi ilmestyi.”
Revon kokemus, ammattitaito, tieto ja metsään sitoutunut elämäntapa näkyy kirjassa tarkkoina havaintoina metsäluonnosta sekä henkilöiden oivaltavana dialogina.
Luonnonkuvaus on uskottavaa ja kaunista. Sen vastapainona on realistinen, mutta hyväksyvä kuva luonnon karuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta.
Kirjan ihmisissä on paljon Repoa itseään.
”Jaoin itseäni moniin henkilöihin. Nuoruuden mustavalkoinen ajattelu on loiventunut, radikaali en ehkä ole, mutta voisin toki laittaa itseni likoon hyvän asian puolesta.”
Metsänhoito on muuttunut pehmeämpään suuntaan ja monipuolistunut.
”Opiskellessani vallitsi metsämieshenki, jolloin kollegoja ei arvosteltu ja toisinajattelu oli vaikeaa. Nyt on monenlaista metsäajattelua ja se on ihan normaalia. Mutta on myös besserwissereitä, paremmin tietäjiä, jotka hieman ärsyttävät metsäsielua. Ennen paremmin tietäjät olivat ehkä metsäviranomaisia, nykyisin aktivisteja.”
”Kaikilla on vahva mielipide metsästä, mutta syvempi tuntemus asioista puuttuu. Metsäsuhde on harvoin henkilökohtainen”, Trombin kirjoittaja pohdiskelee.
Trombi-kirjan pyörretuuli muutti maiseman pyyhkäistessään ekohakkuuaukeaksi suunnitellun palstan yli.
Mielenmaisemaa se muutti myös: metsää eri näkökulmista katsovien ja käyttävien oli mahdollista keskustella, ymmärtää ja olla jopa samaa mieltä toistensa kanssa.
”Kirjani ei ole kenenkään puolesta, ei ketään vastaan, mutta metsän puolesta. Ja uusi kasvu on tärkeää. Siinä on aina toivoa!”
Silja Väyrynen
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
