vierasyliö Kuntauudistus heikentää oikeuttavaikuttaa ympäristön muuttamiseen

Valmisteltavana oleva kuntauudistus tähtää nykyistä suurempien kuntakokonaisuuksien aikaansaamiseen. Sen keskeisinä kohteina ovat sosiaali- ja terveyshallinnon ja sen kustannusten muodostaminen. Sivurooliin ovat jääneet kansalaisten mahdollisuudet vaikuttaa oman ympäristönsä tilaan.

Mahdollisesti syntyvässä aluekeskuksessa, vahvassa kunnassa tunnetaan ympäristö sitä paremmin mitä lähempänä se sijaitsee päättäjiä ja heitä avustavia suunnittelijoita. Kuntatalolla kirjoituspöydällä taloudelliset arvot näkyvät lukuina lähes riippumatta siitä, missä pöytä sijaitsee.

Näin ei ole luontoympäristön osalta. Sinne suunniteltavat muutokset edellyttävät tietämystä, jonka hankkiminen vaatii paikallista luonnontaloudellista tuntemusta.

Alueen kehittämispäätöstä koskevat ja usein jopa lakien edellyttämät selvitykset tehdään puutteellisesti. Usein niitä leimaavat kiire ja taloudelliset säästövaatimukset. Tuloksena on päätösehdotus, joka ei vastaa paikallisen väestön näkemyksiä ja toiveita oman alueensa tulevaisuudesta.

Vaikka päätösmenettely edellyttää kansalaisten kuulemista ja osallistumisen mahdollistamista, se ei vaadi ottamaan esitettyjä vastakkaisia kantoja huomioon. Tällöin ei jää muuta mahdollisuutta kuin valittaa päätöksestä.

Ympäristöön vaikuttaminen on taattu jokaiselle Suomen kansalaiselle perustuslain säätämillä ympäristöperusoikeuksilla. Näistä eräs koskee oikeutta saada asia käsiteltyä asianmukaisesti ja ilman viivytystä tuomioistuimessa. Tämä kansalaisen oikeusturva on kattava.

Valitus menestyy sitä paremmin, mitä seikkaperäisemmät selvitykset ovat sen tukena. Tarkoituksenmukaisuusharkinta voi olla riittämätön, kun kunnalla, jonka päätöksestä usein valitetaan, on edustuksellisessa demokratiassa suuri valta.

Enemmistöä edustava kunta saa tehdä virheellisiä päätöksiä, joita syntyykin usein luonnontaloudellisten seikkojen jäätyä arvomaailmassa taka-alalle.

Luonto on kehittynyt vallitsevaan olotilaansa satojen vuosien aikana. Sen muuttaminen esimerkiksi rakentamalla kestää vain tovin. Tuhoaminen perustuu pikaiseen päätökseen sen hetkisten arvojen toteuttamiseksi. Luontoa ei voi enää saada takaisin ja omaksuttu ennallistaminen jää vain kirjaimeksi lainsäädäntöön.

Luonnolla tulisi olla veto-oikeus peruuttamattomiin ratkaisuihin.

Useat ristiriidat paikallisten kansalaisten ja kuntakeskuksen päättäjien kesken aiheutuvat aluekehityksen suuntaviivoista. Taustalla on vahva asenteellinen näkemysero teknologisen ja kestävän ekologisen kehityksen välillä.

Toistaiseksi myös valitusmenettelyssä päätöksiä käsittelevät oikeustahot ovat vanhakantaisten asenteiden takia valmiimpia hylkäämään valituksen.

Kovia rakentamisen arvoja omaksunut talouselämä on saanut yhä suuremman otteen kunnallisesta päätöksenteosta. Kun samaan aikaan on poliittinen keskushallinto supistanut kunnan voimavaroja etenkin valtioapuhenkilöstön osalta, on ajauduttu konsulttivaltaan.

Talouselämältä tehtävät saaneen konsultin on helppo valmistella johdatteleva selvitys suunnitelman tueksi.

Konsultilla ei ole lainkaan virkavastuuta ja hän voi tehdä mielivaltaisia selvityksiä. Tätä korostaa vielä se, että Suomesta puuttuvat säännökset konsulttien valvonnasta, heidän auktorisoinnista ja työmenetelmien sertifioinneista.

Konsulttien työ ei kunnalle ole sen taloudellisempaa kuin selvityksen laatiminen omana virkatyönä ja tällöin myös virkavastuulla.

Konsultti työskentelee usein korkealla palkalla annetun tavoitteen mukaisesti. Tähän tulisi sitten paikallisen kansalaisen puuttua palkattomana ja ilman tausta-aineistoa. Epäsuhde on suuri.

Tilannetta pahentaa vielä se, että konsultin selvitykseen tukeutuen kunnan poliittinen johto asettaa toistuvasti nähtäville samaa asiaa koskevan ehdotuksen. Vain harvoin kerran ympäristösyillä hylätty esitys voidaan perustellusti ottaa uudelleen tarkasteltavaksi.

Hylätyn päätöksen tulisi olla peruuttamaton ja pysyvä.

Taloudellinen ahneus ja kiire ovat merkinneet halua oikaista ympäristövaatimuksissa. Näin myös selvityksiä pyritään vähentämään tai laatimaan heikkolaatuisina. Erityisesti talouselämä on halunnut rajoittaa oikeutta valittaa päätöksistä.

Tällainen pyrkimys toteutui vuonna 2006, jolloin poistettiin valitusoikeus asiasta, jossa kunnan lisäksi hallinto-oikeus oli samaan mieltä ja asia katsottiin vähäiseksi.

Nyt oikotietä etsitään ympäristövaikutusten arviointia koskevan YVA-lain supistamisesta.

Kansainvälisten investointien saamiseksi maahan toivotaan lisäksi näille helpompaa ja yksinkertaisempaa oikotietä ympäristön lupa- ja ilmoitusmenettelyssä. Tuontikaupan ei tulisi olla peruste myydä Suomen luontoympäristöä ulkomaille kaivoslain tapaan.

Ratkaisuna ympäristölupien ja valitusten käsittelyaikoihin on riittävän henkilöstön saanti. Erityisesti toimeenpanevassa aluehallinnossa toteutettu valtion tuottavuusohjelma oli tuhoisa.

Samaan aikaan, kun vaaditaan nopeampaa käsittelyä, viedään käsittelijät pois. Työn tehostaminen ei enää onnistu aikana, jolloin ympäristövaatimusten tulee tiukentua. Tulosta voidaan hakea hallinnollisella järjestelyllä aluehallinnossa nykyisten ELY-keskusten ja aluehallintoviraston ympäristölupayksikön yhteistyöstä.

On esitetty väite, että valitusmenettelystä on tullut keino hidastaa liian nopeaksi mennyttä alueen ympäristön muuttamista.

Yhtään tarpeetonta valitusta ei ole, mutta sen sijaan luonnonvaroja ahnehtivia hankkeita sitäkin enemmän. YVA-lain mahdollistamaa nolla-vaihtoehtoa tulisi käyttää useammin ja lupamenettelyssä hylätä koko hanke.

Kansalaisen oikeus vaikuttaa omaan ympäristöön ei toteudu kaavoituksessa siitäkään huolimatta, että laissa on säännökset osallistumisesta ja kuulemisesta. Aika on valittajan rinnalla odoteltaessa uusien arvojen tuloa lain tulkintaan myös oikeusasteissa.

OLLI PAASIVIRTA

Kirjoittaja on ympäristönsuojeluneuvos Kauniaisista.

Avaa artikkelin PDF