Nuorisoseurat ovatkansanliikkeiden lapsia

Nuorisoseuraliikkeen ohjelman tekijä Santeri Alkio neuvomassa kyntäjää 1900-luvun alkupuolella. Suomen Nuorisoseurojen Liitto Kuva: Viestilehtien arkisto

Nuorisoseura ja seurakunta olivat 1900-luvun alkuvuosina monelle elämän tärkeimmät yliopistot.

Aatteen ytimenä oli usko työhön, sivistykseen ja itsekasvatukseen. Kaiken taustalla oli luottamus Jumalan johdatukseen.

Ministeri Jaakko Nummisen kirjoittama nuorisoseurojen historiikki alkaa seurojen syntyvaiheista ja päättyy sodanjälkeisiin vuosiin.

Nuorisoseura-aate syntyi yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta, joka virisi yhtäältä suomalaiskansallisuudesta eli nationalismista ja toisaalta uskonnollisesta herätyksestä 1800-luvun alkupuolella.

Vauhtia yhteiskunnallinen elpyminen sai 1860-luvulta alkaen talouselämän vapautumisesta, liikenneolojen kehityksestä ja valtiopäivien kokoontumisesta.

Vuonna 1874 perustetun Kansanvalistusseuran aloitteesta pidettiin seuraavana vuonna Alavudella juhlat ja niiden päätteeksi kokous ”yhteisen kansan sivistyttämiseksi kunnallis- ja kansallishengen virkistyttämisellä”.

Kuortaneella vuonna 1879 pidetty Lauri Kivekkään johtama lähes 200 hengen kokous pyrki sovittelemaan hengellisen ja maallisen sivistyksen kannattajien mielipiteitä eli liittämään yhteen isänmaallisuutta ja kristillisyyttä.

Nuorisoseuraliikkeen syntysanojen lausujaksi Numminen nimeää suomettarelaisen kansallishengen innostaman laihialaisen Juho Hietasen, joka kävi koulua Vaasassa.

Hän hyökkäsi kotikuntansa nuorison ihanteettomuutta, raakoja tapoja ja juopottelua vastaan Waasan Lehdessä vuonna 1881 ja ehdotti perustettavaksi yhdistyksiä edistämään ”tosikansallista sivistystä”, parantamaan kansan tapoja ja aineellista tilaa.

Numminen kuvaa värikkäästi Kauhavan nuorisoyhtiötä ja muita hankkeita, jotka johtivat Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran perustamiseen vuonna 1885.

Sääntöjen mukaan tarkoituksena oli ”herättää ja vireillä pitää kansassa ja erittäin sen nuorisossa kristillisyyden ja isänmaan rakkauden elähdyttämää valistuksen harrastusta”.

Liike laajeni nopeasti. Seurassa oli 114 alaosastoa vuonna 1898.

Santeri Alkio, Hietasen ohella laihialainen, ryhtyi nuorisoseuraliikkeen ohjelman tekijäksi. Hänen kasvatusohjelmansa kulmakivet olivat edistysusko, itsekasvatus, säätyrajoituksen poistaminen, siveellisyys ja raittius.

Hän puhui säästäväisyyden, ruumiillisen työn ja poliittisen kasvatuksen puolesta. Alkio ryhtyi julkaisemaan liikkeen lehteä, Pyrkijää, vuonna 1890. Sen levikki oli 4 500 kappaletta vuonna 1905.

Tuolloin koko maassa oli 536 nuorisoseuraa ja niissä liki 40 000 jäsentä.

Sortokautena liike väistämättä politisoitui, kokousten ja arpajaisten kieltäminen ja sensuuri terävöittivät asenteita.

Numminen kuvaa muun muassa vuonna 1908 virallisesti perustettua Suomalaista puoluetta lähellä ollutta Kansallismielistä Nuorisoliittoa.

Se julkaisi lehteä Nuorten Nuija (levikki jopa 4 000), sillä oli oma kansalaisopisto ja rakensipa se ”liittoa lähellä olevien rahamiehien” avustuksella Heimolan talonkin, jossa eduskunta kokoontui vuosina 1911–1930.

Tuon ajan aatteelliset linjanvedot muun muassa yksilöllisyyden ja kollektiivisuuden välillä ovat hyvin ajankohtaisia. Sen nimimiehiä olivat muun muassa myöhempi arkkipiispa Erkki Kaila, lehtori Väinö Kivilinna ja Snellmanin ja painin historian tutkija filosofian tohtori Heikki Lehmusto.

Nuorisoseuraliike on edelleen vahva vaikuttaja. Vuonna 2006 liikkeen täyttäessä 125 vuotta siihen kuului noin 800 nuorisoseuraa. Jäsenmääräksi arvioitiin noin 80 000, ja järjestön omistuksessa oli runsaat 600 seurantaloa.

MARTTI HÄIKIÖ

Kirjoittaja on professori,

historiantutkija ja Snellman-

Säätiön puheenjohtaja

Avaa artikkelin PDF