Kolmannes huonokuntoisistavanhuksista viruu laitoshoidossa
Vanhustenhoidon suurin ongelma on hoidon eriarvoisuus. Tätä mieltä on yleislääketieteen emeritaprofessori, ylilääkäri Sirkka-Liisa Kivelä Turun yliopistosta. Hän toimii myös Suomen senioriliikkeen varapuheenjohtajana.
”Meillä on erittäin hyvää vanhusten pitkäaikaishoitoa, mutta myös täysin ala-arvoista hoitoa ja kaikkea siltä väliltä.”
Hoitopaikkojen laatu vaihtelee suuresti jopa kuntien sisällä. Kivelän mielestä tilanne on lainvastainen, koska tasa-arvo kuuluu perusoikeuksiin.
Tätä epäkohtaa pyritään korjaamaan vanhuspalvelulailla, jonka pitäisi tulla voimaan 2014.
”Toisaalta kunnat eivät aina noudata lakejakaan, mutta ainakin vanhuspalvelulaki antaa kansalaisille paremmat mahdollisuudet nostaa oikeusprosesseja kuntia vastaan.”
Kivelän mielestä laadukasta hoitoa on ympärivuorokautinen palveluasuminen, jossa esimerkiksi muistisairaita puetaan päivittäin. Tarjolla on sosiaalisia aktiviteetteja, keskusteluseuraa ja ulkoilua vähintään viikoittain.Virikkeellisissä palvelutaloissa vierailee ulkopuolisia ryhmiä ja ruoka on laadukasta.
Toinen ääripää ovat pitkäaikaislaitokset. Samassa huoneessa makaa pahimmillaan seitsemän vanhusta, joiden toimintakyvyn kuntoutuksen puute ja psyykenlääkkeet ovat tuhonneet. Heille ei järjestetä ohjelmaa, eikä kukaan huolehdi syöttämisestä ja juottamisesta. Ruokailuvälit venyvät pitkiksi ja ravinnon laatu on ala-arvoista. Kivelän mukaan vanhuksia menehtyy hoitolaitoksissa aliravitsemukseen.
Monesti näissä laitoksissa myös suhtautuminen iäkkäisiin on ikävää.
”Jos iäkäs haluaa vessaan, saatetaan vastata, että sullahan on vaipat alla, paskanna niihin.”
Kivelä arvioi, että huonokuntoisista vanhuksista noin 30 prosenttia viruu laitoshoidossa.
Pitkäaikaista laitoshoitoa yritetään korvata palveluasumisella. Ongelma on, että laadukas hoito vaatii enemmän henkilökuntaa. Kun kunnat kilpailuttavat palveluita yksityisillä, henkilökuntaa karsitaan ensimmäisenä. Vaarana on, että myös palveluasumisesta tulee säilövää laitoshoitoa.
Kivelän mukaan sekä maaseudulla että kaupungeissa on monentasoista vanhustenhoitoa. On tuurista kiinni, millaista hoitoa sattuu saamaan.
Suomessa on kuntia, joissa puolet asukkaista on eläkkeellä. Niissä verotulot eivät riitä ylläpitämään palveluita, joten yhdistyminen toiseen kuntaan voi olla järkevää.
Kuntaliitosten myötä myös terveydenhuollon ja sosiaalitoimen käytäntöjä yhtenäistetään, mikä on helpotus molempia palveluja tarvitseville ikääntyneille.
Vanhuspalvelulain toivotaan takaavan ikääntyneille oikeuden toimintakyvyn arviointiin, jonka perusteella kunnalla on velvollisuus järjestää pitkäaikaishoitoa. Toimintakykyä arvioidaan jo nyt, mutta laki pakottaisi tekemään sen kaikkialla samalla tavalla.
”Nyt siinä on hajontaa, mikä eriarvoistaa iäkkäitä”, Kivelä toteaa.
Täysin yksityiset palvelutalot eivät vanhustenhoidon ongelmia ratkaise, koska ne veloittavat Kivelän mukaan asukkailtaan jopa yli 5 000 euroa kuussa. Siihen harvan eläkkeet riittävät.
Myöskään kotona asuminen ei ole aina paras vaihtoehto. Muistisairaat ja liikuntaesteiset vanhukset eivät pysty huolehtimaan syömisestä, hygieniasta ja sosiaalisista kontakteista.
Kivelä arvioi, että 75 vuotta täyttäneistä lähes kaksi kolmesta asuu yksin kotona. Yksinäisyys aiheuttaa vanhuksille masennusta ja alkoholiongelmia. Kivelän mielestä näitä ongelmia pitäisi hoitaa lääkkeettömästi, esimerkiksi psykoterapialla, muisteluryhmillä ja liikunnalla.
Kivelän mukaan vanhus saattaa syödä kolmea, jopa neljää eri psyykenlääkettä.
”Pohjoismaiset vertailut pitkäaikaislaitoshoidosta osoittavat, että Tanskaan ja Ruotsiin verrattuna täällä käytetään kolminkertainen määrä psyykenlääkkeitä.”
Vanhustenhoidossa riittää työnsarkaa järjestöillekin. Kuten EU:n teemavuosi muistuttaa, iäkkäät tarvitsevat kanssakäymistä nuorten kanssa ja päinvastoin. Vierailuja kouluihin ja päiväkoteihin kannattaisi Kivelän mielestä lisätä. Samalla opittaisiin kohtaamaan muistisairaita, joiden määrä lisääntyy ihmisten keski-iän kasvaessa.
Muistiongelmien lääkkeettömästä hoidosta on Suomessa hyviä kokemuksia. Kivelän mielestä muistisairaille voitaisiin kehittää myös arkea tukevaa teknologiaa.
Kimmokkeen vanhustyöhön Kivelä sai jo lapsena. Hän asui Temmeksessä kolmen sukupolven talossa, jossa isä ja äiti hoitivat mummoa kuolemaan saakka.
”Silloin näin, että vanhuus voi olla tasapainoista, harmonista ja hyvää aikaa.”
Kivelä ymmärtää, ettei kotihoito ole enää niin yleistä, kun sukupolvet asuvat erillään ja työelämä on muuttunut. Tutkimusten perusteella perheet kuitenkin kantavat vastuuta iäkkäistä jäsenistä, vaikka kaikki eivät voikaan ryhtyä omaishoitajiksi.
Kivelän mielestä hyvä vanhuus edellyttää toimintakyvyn säilymistä. Sitä, että pääsee liikkumaan, syö hyvin ja tapaa ihmisiä. Kotona saa asua niin pitkään kuin se onnistuu ja palvelutaloon muutetaan lopulta omien rakkaiden huonekalujen ja esineiden kanssa.
KATJA KOLJONEN
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
