40 tonnia perunapellon kiviä, teräsbetonia ja valtava määrä työtä ‒ lopputulos on tekijänsä toteutunut haave

Raimo Salo ­rakensi entisen sotilaan tarmokkuudella luonnonkiviverhoillun maakellarin pihalleen.  Kuva: Petteri Kivimäki

Kivien keruu ja raivaus pelloilta, se ei lopu koskaan. Kivikasat peltojen laidoilla tai niiden keskellä sijaitsevissa saarekkeissa vain kasvavat ja kiviä keräävät sukupolvet vaihtuvat vuosien saatossa.

Kivenmurikoita nousee esiin myös, kun raivataan teitä tai rakennetaan.

Kyyjärven Kumpulassa tapahtui viime kesänä yhdenlainen ihme. Entisestä perunapellosta kerätyt kivet sekä metsäautotien tieltä raivatut kivet katosivat tilan pihapiirin maisemasta. Ihme vaati toteutuakseen valtavan määrän työtunteja, peräänantamattomuutta ja konevoimaa.

Mitä tästä ihmeestä sitten syntyi? Raimo Salo rakensi vuosien ajan haaveilemansa maakellarin. ”Syntymämökin tuvan lattian alla oli kuoppa, missä säilytettiin juureksia. Joka kevät sinne nousi vesi. Tänne kellariin ei vesi nouse.”

Materiaali kellarin verhoiluun löytyi oman pihamaan laitamilta, entisen perunapellon paikalta on raivattu syrjään tonnikaupalla kiviä. Kuva: Petteri Kivimäki

Visio kellarista oli selkeä. Hetken ajan mielessä kävi myös kellarin tekeminen lecaharkoista, mutta ajatus luonnonkivestä tehdystä maakellarista, jonka katolla kasvaisi perennoja voitti nämä pohdinnat mennen tullen.

Salo rakensi kellaria kevään alusta elokuun loppuun vähintään 8-tuntisia työpäiviä. Lopputulos on vaikuttava ja jykevä maamerkki pihapiirissä.

Maakellarin rakentamista varten Salo yritti etsiä tietoa eri lähteistä, mutta sitä oli kehnosti tarjolla. Niinpä hän hyödynsi saatavilla olleita tiedonmurusia ja omia taitojaan.

Eniten rakentaminen kysyi kuitenkin sitkeyttä, voimaa ja oikeanlaisia välineitä sekä koneita.

Paikka kellarille valikoitui itse asiassa jo vuonna 2017, kun sen paikalta purettiin vanha mökki. Paikka oli monella tapaa erinomainen, sillä rakennusmateriaalille oli löydyttävä hyvin tilaa samoin kuin koneille.

”Sen lisäksi paikan piti tietysti olla mahdollisimman tasainen. Perustuksen tein teräsbetonista.”

Iskuvasara oli hyvä apu suurimpien kivien halkomisessa. Kuva: Petteri Kivimäki

Traktorinkauhassa kuljetettavien ja käsin nosteltavien kivien lisäksi kellariin on käytetty 200–300 kiloa painavia luonnonkiviä. Niitä piti halkoa, ja senkin työn Salo on tehnyt itse. ”Käytin apuna iskuvasaraa, jolla sain kiviin reiät. Kivet halkaisin kiiloilla. Nämä kivet on liitetty toisiinsa hollihaalla.”

Pelkkä kivien halkominen ei riittänyt, vaan kivet oli myös pestävä. Niitä kuurattiin traktorinkauhassa painepesurilla, jotta niistä lähtisi epäpuhtaudet ja muurauslaasti sekä betonin sekoitus tarttuisi mahdollisimman hyvin.

”Kovimman paikan edessä olin, kun ensimmäinen varvi kellaria oli valmistunut. Silloin meinasi usko loppua.”

Isot kivet muodostivat kellarin rungon. Kun ne olivat paikoillaan, raot Salo täytti kiilakivillä ja muurauksella. Ulkomuuriin tarvittiin lisää kiviä.

Ilmanvaihto hoituu 110 millimetrin putkella. Putken päässä on suoja, jotta esimerkiksi jyrsijät eivät pääse sisälle. Kuva: Petteri Kivimäki

Salolla ei ollut tarkkoja piirustuksia kellarista, vain klassinen tupakka-askiin tehty luonnos. Vedenpoistoon, ilmanvaihtoon ja kellarin holvikaton lujuuteen liittyvät laskelmat ja pohdinnat Salo teki huolella.

”Vesi on saatava pidettyä kellarin ulkopuolella. Maamassojen läpi kulkee pitkä viemäriputki varmistamassa veden poistumista. Ilmanvaihtoa varten maan sisään on upotettu 110 millimetrin putki, jotta ilma ehtii lämmetä, kun se menee kellariin sisälle. Putken päässä on suoja, jotta esimerkiksi jyrsijät eivät pääse sisälle.”

Kellaria eristävä kivikerros on 1,5–2,5 metriä leveä. Kellarin sisäkorkeus kohoaa 1,7 metriin ja pituutta sillä on 2,6 metriä. Holvikatto on teräsbetonista ja se on 100 millimetriä paksu.

Katteena on sekä limittäinen bitumihuopa, että rakennusmuovia, joka laskeutuu jonkin matkaa seinille asti styroksin lisäksi. Salo halusi varmistaa, että vedet valuvat varmasti kellarin ulkopuolelle.

Kellarin pohja on soraa maakosteuden säilyttämisen vuoksi. Hyllyt on tehty kuusesta. Kuva: Petteri Kivimäki

Maakosteus ja kunnon tuuletus ovat olennaisimmat olosuhdetekijät maakellarissa, niistä on pidettävä huoli. Kellarin erityiset olosuhteet on otettava huomioon myös, kun sinne rakennetaan säilytyspaikkoja.

”Hyllyt on tehty kuusesta, se kestää kellarin kosteaa viileyttä, koivua tai mäntyä ei kannata valita. Kellarin pohja on soraa, jotta maakosteus säilyy.”

Kaikkea ei kuusikaan kestä, joten hyllyn rakenteet ovat maahan kosketuksissa teräksisillä kierrejaloilla ja yläpäässä niissä on eristekumia.

Salo on tehnyt myös kellarin ovet itse. ”Niiden korkeus on 165 senttiä, eli ne ovat erikoismittaisia, joten ne oli järkevintä tehdä itse.” Oviaukko osoittaa pohjoiseen, jotta varmistetaan, että oviaukko osoittaa sinne, mistä puhaltaa viileimmät ilmat.

Ennen kellariin astumista astutaan tuulikaappiin. Tuuletusovi on tärkeä osa maakellarin toimivuutta. Suuri kivimassa sitoo valtavasti lämpöä, joten tarvittaessa sitä on pystyttävä viilentämään.

Ennen kellariin astumista astutaan tuulikaappiin. Ovetkin on tehty itse. Kuva: Petteri Kivimäki

Ja kun itse tekee, lasku on paljon pienempi kuin vieraalla teetettynä ja valmistuotteilla. Salo arvioi kellarin kustantaneen noin 3500 euroa materiaalien ja muiden tarpeiden osalta.

Vain luvanvaraisiin töihin, kuten sähkötöihin on tarvittu ulkopuolista apua.

Muumimamman kellarin hyllyt notkuvat hillopurkeista, mitäpä löytyi kyyjärveläisen maakellarin hyllyiltä ensimmäisenä syksynä? Ainakin viinimarjoja, perunoita sekä suolasieniä.

Ja onhan maakellari oiva paikka säilyttää myös erilaisia virvokkeita ja ruokatarvikkeita sekä varautua erikoistilanteisiin. ”Kaupassa voi käydä vaikka harvemmin, kun viileää säilytystilaa on jääkaappia enemmän ja sähkökatkon sattuessa kellari ei ala lämmetä.”

Salo arvioi, että tehdyt työtunnit maksavat itsensä takaisin. Pihan jyhkeän maamerkin hän ennustaa kestävän paikoillaan seuraavat 1 000 vuotta.

Juttu on alun perin julkaistu kuukausiliite Kantrin syyskuun numerossa.