VIERASKOLUMNI Hyvinvointimme rakentajat
Nyt kun taloutemme horjuu ja joudumme kenties hiukan tinkimään kulutustottumuksistamme, on hyvä hetki muistaa heitä, jotka loivat hyvinvointimme perustan.
Ajattelen lähinnä isäni ikäluokkaa, heitä, jotka joutuivat kärsimään jo kansalaissodasta, vaikka itse eivät siihen välttämättä osallistuneetkaan, ja taistelivat sitten talvi- ja jatkosodassa.
Isäni syntyi 1905, jäi orvoksi jo nelivuotiaana ja joutui miltei huutolaispojan asemaan, vaikka sukulaiset hänestä huolehtivatkin. Heti kun oli mahdollista irrottautua epämieluisista holhoojista, hän teki sen ja liittyi juuri perustettuun Lahden sotilassoittokuntaan oppilaaksi 12-vuotiaana. Sitten hän värväytyi armeijaan, palveli 1930-luvulla Lapin rajavartiostossa, taisteli talvi- ja jatkosodassa, koko ajan rintamalla.
Jatkosodan aikana hän meni naimisiin itseään 17 vuotta nuoremman naisen kanssa.
Ensimmäinen lapsi kuoli kohta synnyttyään, eloon jääneet lapset, kaikkiaan viisi, syntyivät sodan jälkeen pula-aikana. Rauhan tultua isä teki sekalaisia töitä, hankki lisäansioita lehtiasiamiehenä ja kirjoittamallakin.
Kuusikymmenluvun taitteessa alkoi näyttää valoisammalta: pula hellitti, kulkuneuvokin vaihtui polkupyörästä mopediin, kotiin hankittiin jääkaappi ja pulsaattoripesukone. Vuosi 1966 oli varmaan hänen elämänsä kohokohta: vanhin poika kirjoitti ylioppilaaksi ja pääsi yliopistoon, ja häntä vuotta nuorempi sisarensa meni naimisiin. Tyttären kesäkuiset häät olivatkin viimeinen tilaisuus, jossa koko perhe oli koolla. Isä kuoli syksyllä, 61-vuotiaana, ehkä jo rauhallisista eläkepäivistä uneksien.
Ja niin absurdia kuin se onkin, äitini taloudellinen asema kohentui heti miehensä kuoleman jälkeen. Kaksi lapsista oli jo maailmalla, ja hän sai leskeneläkettä, jota hän ehti nauttia peräti 47 vuoden ajan. Sen turvin hän pääsi kaukomatkoillekin Yhdysvaltoihin, Kiinaan ja Indonesiaan asti. Isä ei koskaan käynyt ulkomailla, ellei vuosia 1942–1943 Inkerinmaan Lempaalassa lasketa ulkomaan komennukseksi.
Isäni tarina ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Kun katsoo vaikkapa Mannerheim-ristin ritarien elämäkertoja, varsin moni sodasta selvinnyt menehtyi suurin piirtein kuusikymppisenä. Sama päti yleisemminkin. Kylät ja kaupungit olivat täynnä leskiä, joiden miehet olivat menehtyneet ennen eläkeikää. Tähän Pekka Puska tarttui, mutta kyllä syynä sydänkuolemiin ruokavalion lisäksi olivat raskaat sotavuodet. Ne rintamamiehet, jotka elivät pitempään, ehtivät sentään nauttimaan isänmaan taloudellisesta noususta ja hyvinvoinnista.
1800-luvun lopussa ja 1900-luvun ensivuosikymmeninä syntyneet miehet ja naiset nostivat Suomen köyhästä kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi. Ne onnelliset, jotka heistä elivät tarpeeksi pitkään, saivat nauttia työnsä hedelmistä. Isäni tavoin monet saivat vain raataa, mutta jäivät palkkiotta. Näin kävi tietysti myös heille, jotka kaatuivat jo sodassa. Me 1900-luvun loppupuolen hyvinvoinnista nauttineet saamme olla kiitollisia heille, jotka työn tekivät.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
