Sota-ajan lapsityövoima jäänyt huomiotta
Jacob Södermanin Hufvudstadbladetissa (HBL 21.1.) julkaisema lyhyt kuvaus naisten äärettömän raskaasta roolista ja suuresta merkityksestä sotavuosien aikana lämmitti sydäntä. Myös me, jotka olemme muutamia vuosia Jacobia vanhempia, koimme vahvasti, mitä taakkaa naisten oli kannettava puolison ja vanhempien lasten ollessa puolustamassa isänmaatamme.
On todella tärkeää pitää esillä, kuinka suuri äitien rooli oli tuona raskaana aikana. Haluamme kuitenkin nostaa esille ryhmän, joka on unohdettu täysin, vaikka heidän panoksensa ansaitsee yhteiskunnan arvostuksen.
Ajattelemme puolikasvuisia nuoria, jotka ovat syntyneet vuoden 1930 paikkeilla. Oikeastaan he olivat vielä lapsia, joiden pitäminen työssä on nykyaikana lain vastaista.
Kyse oli koululaisista, jotka joutuivat kantamaan vastuuta ja tekemään raskasta fyysistä työtä, koska suuri osa maamme työkykyisestä väestöstä oli sidottu sodasta johtuviin tehtäviin. Usein työ oli heidän ikäisilleen aivan liian raskasta ja vaativaa.
Kuvitelkaapa kymmenvuotista pojannaskalia talvisodan syttyessä: Kolme vanhempaa veljeä on komennettu rintamalle sen ajan mittasuhteissa suhteellisen suurelta maatilalta, jonka eläimet on hoidettava. Tämä poika, vanheneva äiti ja aikuinen sisko pitivät huolen siitä, että jokapäiväinen elämä jatkuu jokseenkin entiseen tapaan.
Tilalla ei ole traktoria eikä lypsykonetta. Auran, äkeen ja niittokoneen vetämiseen tarvitaan kaksi hevosta; toinen on kuitenkin armeijan käytössä. Lisäksi on ehdittävä ja jaksettava käydä koulua. Kaikki eivät ole saavuttaneet edes teini-ikää. Lisäksi tietty osa maatilan tuotteista on toimitettava valtiolle.
Olemme tässä yrittäneet kuvailla perhettä, jonka edellytettiin toimittavan elintarvikkeita maan väestölle. Meidän tulisi kuvailla myös työläisperheitä ja kaupunkiympäristöä, mutta silloin tekstistä tulisi liian pitkä. Ikätoverimme tunnistavat kyllä itsensä ja kaverinsa näistä lyhyistä lauseista. Heidän työtaakkansa oli varmasti yhtä raskas.
On oikein, että yhteiskunta on ensisijaisesti lausunut tunnustuksen ja kiitoksen invalideille, veteraaneille, lotille ja kotiäideille. Jopa hevosia ja koiria on aivan oikeutetusti muistettu.
Puolikasvuiset nuoret eivät kuitenkaan ole koskaan saaneet kiitosta, vaikka he vaikeissa olosuhteissa puutteellisin työvälinein yrittivät pitää kotirintaman koneiston käynnissä.
Valitettavasti ei ole olemassa minkäänlaista organisaatiota, joka olisi kiinnostunut puhumaan silloisten “lapsityöläisten” puolesta. Siksi olemme yksityishenkilöinä lähettäneet kirjelmän Tasavallan Presidentin kansliaan ja esittäneet toivomuksen, että yhteiskunta vihdoinkin osoittaisi silloisille työn sankareille heidän ansaitsemansa tunnustuksen ja kiitoksen.
Jos tämän lehden lukijakunta on valmis tukemaan ajatustamme, nyt on viimeinen hetki toimia.
Bror Hagström
Rurik Skogman
Pietarsaari
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
