UUTISTAUSTA Komissio taistelee asemastaan
Kun Lissabonin sopimuksena tunnettu EU:n perussopimus aikanaan hyväksyttiin, sen oli määrä järjestää toimivaltakysymykset ja toimielinten keskinäiset suhteet pitkäkäsi aikaa.
Todellisuudessa EU:n ylätasolla alkoi sopimuksen myötä valtataistelu, jonka lopputulos ei vieläkään ole selvillä.
Yleisen tulkinnan mukaan uudelleenjärjestelyn suurin häviäjä on ollut komissio. Tämä johtuu kolmesta syystä.
Valtionpäämiehistä koostuvan Eurooppa-neuvoston aseman virallistaminen ja neuvoston pysyvän puheenjohtajan (presidentin) viran perustaminen siirsivät valtaa jäsenvaltioille. Ulkoasiainkomissaari siirtyi oman nopeasti kasvavan hallinnonalansa johtoon nimikkeellä korkea edustaja (ulkoministeri) mutta säilyi silti komission varapuheenjohtajana. Parlamentin asemaa vahvistettiin niin, että sen osallistumisesta lainsäädäntötyöhön tuli poikkeuksen sijasta pääsääntö.
Komissio ei ole jäänyt toimettomaksi, kun sen valtaa on riisuttu. Se on esimerkiksi liittoutunut valtaansa lisänneen parlamentin kanssa neuvostoa vastaan.
Tämä näkyi hyvin vuosien 2014–2020 rahoituskehyksen käsittelyssä, kun sekä komissio että parlamentti vaativat EU:n budjetin kasvattamista, kun taas neuvosto sen supistamista.
Ajoittain komissio pyrkii myös koukkaamaan yleisen mielipiteen kautta. Kun joku asia saa osakseen sellaista mantereen laajuista julkisuutta, että sitä joko yleisesti paheksutaan tai innokkaasti kannatetaan,
komissio ryhtyy aloitteelliseksi.
Tuloksena on mitä erilaisimpia, yksityiskohtaisia ja joustamattomia säädöksiä, joiden noudattamista valvomaan tarvitaan loputon määrä byrokraatteja. Tätä pöhötaudin vaivaamaa unionia kansalaiset vierastavat kaikissa jäsenmaissa.
Valtataistelun näkökulmasta eräiden euromaiden velkakriisi on tullut komissiolle varsinaisena taivaan lahjana. Yleisen talouslaman torjuntataistelun etulinjassa ovat muista erottuneet komissio, euroryhmä ja Euroopan keskuspankki.
Ankaraa julkisen talouden kulukuria edellyttävä talouspolitiikka, markkinoiden luottamusta lisäävien toimien ja mekanismien kehittely sekä kaikkia yhtä lailla velvoittavien toimintasääntöjen laatiminen ovat tapahtuneet komission esityksestä.
Valtionpäämiesten osana on ollut ehdotusten hyväksyminen, mikä on usein tapahtunut pitkin hampain.
Komission tavoite on ollut selkeä, joskaan sen tueksi tehdyt toimet eivät aina ole olleet optimaalisia: pakottamalla ongelmamaat säästöihin ja rakenteellisiin uudistuksiin markkinoiden luottamus palautuu. Korot laskevat, minkä tuloksena ylivelkaisten maiden kyky selvitä veloistaan entisestään paranee.
Komissiota on syytetty siitä, että se on suositellut säästölinjaa ideologisista syistä. On väitetty, että se on omaksunut niin sanotun Reinhartin-Rogoffin teoreeman, jonka mukaan velkaantuminen hidastaa talouskasvua ja lopulta estää sen.
Kun mainittujen tutkijoiden laskelmista löytyi vakavia virheitä, monet menettivät uskonsa komission talouslinjaan – ja seuraaviin vaaleihin valmistautuvat poliitikot hermonsa.
Myös tältä osin komissio taistelee. Huhtikuun lopulla julkaisemassaan blogissa komission linjan pääarkkitehti Olli Rehn jyrähti arvostelijoille:
”Komission talouspolitiikkaa koskevat suositukset eivät perustu millekään yhdelle tutkimukselle. Me rakennamme politiikkamme laaja-alaisille selvityksille, jotka perustuvat lukuisiin eri tutkimuksiin – ja luonnollisesti myös omiin arvioihimme. Velkaantumisen ja kasvun välinen tarkka syy- ja seuraussuhde on monimutkainen. Mitään kiveen hakattua sääntöä ei ole, suhteeseen vaikuttavat myös monet maakohtaiset tekijät.”
Hyvin puolustettu! Mutta perusongelma ei sillä poistu: Jos valtiot supistavat julkisia menojaan samaan aikaan kun tulevaisuudesta epävarmat pankit tuijottavat taseitaan eivätkä anna uusia lainoja
yrityksille, talous ei kasva. Uusia työpaikkoja ei synny
korvaamaan niitä, jotka julkisen talouden supistumisen myötä menetetään.
Ei siis ihme, että koko EU vajoaa kaksoistaantumaan ja työttömyys kasvaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
