Papinpojasta sosiaalidemokraatiksi ja punaisen Suomen diktaattoriksi

Porvarillisessa kodissa kasvaneesta Kullervo Mannerista tuli punaisen Suomen pääministeri ja diktaattori. Kuva: LEHTIKUVA / HANDOUT / MUSEOVIRASTO

Eduskunnan istunto 18. heinäkuuta 1917. Äänin 136–55 korkein valta päätettiin siirtää eduskunnalle. Laki ei kuitenkaan koskenut "ulkopolitiikan asioita, ei myöskään sotilaslainsäädäntöä ja sotilashallintoa."

Eduskunnan sosiaalidemokraattinen puhemies Kullervo Manner (1880–1939) ehdotti kolminkertaista eläköön-huutoa vapaalle Suomelle.

Millainen oli mies, joka oli 1917 myös SDP:n puheenjohtaja ja josta tuli seuraavana vuonna kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja eli punaisen Suomen pääministeri ja diktaattori sekä hävityn sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjällä kommunisti. Kodin perintönä kumouksellisuus ei Manneriin ainakaan iskostunut.

"Mannerin koti oli porvarillinen vanhasuomalainen pappiskoti, jossa kunnioitettiin sekä kirkon että valtiollista oppia", kertoo Mannerista kirjan kirjoittanut professori Matti Lackman.

Mannerin radikalisoituminen tapahtui Lackmanin mukaan vähin erin. Voimakkaan sysäyksen antoi tutustuminen 1900-luvun alussa porvoolaiseen feministiin ja SDP:n naisjaoston johtajaan Olga Segeriin.

Lackman luonnehtii Manneria ristiriitaiseksi henkilöksi, joka yritti ja oli radikaali päällepäin, mutta pohjimmiltaan hänessä säilyi pikkuporvarillisuus.

"Mannerilla oli palvelija Moskovassa. Lisäksi hän oli poikasesta tottunut, että äiti teetätti kaikille pojille räätälillä puvut. Niitäpä ei Neuvostoliitossa saanutkaan, mutta ne salakuljetettiin Ruotsista. Tuotiin sieltä kyllä muutakin, esimerkiksi uushopeisia veitsiä ja haarukoita, Kullervolle koivistolainen uusi karvalakki ja palttoo."

Tosin salakuljetettiin palttoo myös esimerkiksi Otto Wille Kuusisen rouvalle.

Suomessa Manner oli Lackmanin mukaan reformisti, joka kannatti eroa Venäjästä ja maan itsenäisyyttä. Kun Mannerista tuli vuonna 1917 SDP:n puheenjohtaja ja eduskunnan puhemies, suurten reformien toimeenpano oli yhä tärkeää. SDP oli myös ainoa puolue, jolla oli vuodelta 1917 puoluekokouspäätös Suomen pyrkimisestä täyteen itsenäisyyteen.

Sisällissodan puhjetessa tammikuun lopulla 1918 Manner oli tilanteessa, jota Lackmanin mukaan voisi luonnehtia toteamuksella "vie sinä, minä vikisen". Manner kun oli Lackmanin mielestä kiltti mies, ei mikään riidanhaastaja.

"Mutta kun hänellä oli se pataporvarillinen tausta, hänen piti näyttää kavereilleen olevansa samaa porukkaa."

Mannerin vaikeasta tilanteesta kertoo tapaus kapinan sytyttyä. Häntä tapaamaan oli tullut muun muassa maalaisliittolainen kansanedustaja Kalle Aukusti Lohi, jonka kanssa Manner oli tullut hyvin toimeen samanlaisten moraalikäsitysten takia. Jälkeenpäin Lohi kertoi Mannerin itkeneen ja kauhistelleen väkivallan käyttöä. Manner oli myös sanonut kansanvaltuuskunnan olevan voimaton tapahtumien edessä.

"Punakaartia oli aika vaikea hillitä. Vaikka mitä kansanvaltuuskunta päätti, niin punakaarti teki niin kuin parhaaksi näki", Lackman huomauttaa.

Sodan loppuvaiheessa Mannerista tuli kuitenkin punakaartien ylipäällikkö ja diktaattori.

"Ei ole pöytäkirjoja siitä, mitä hän teki. Mutta ei minun mielestäni ole mitään näyttöä, että Manner olisi mihinkään törkyjuttuihin syyllistynyt", Lackman sanoo.