UUTISTAUSTA Hyvien ihmisten vastaisku
Muistan, kuinka YK:n yleiskokouksessa 1980-luvulla hyväksyttiin uutta kansainvälisen talouden järjestystä koskeva julistus, joka sittemmin tunnettiin lyhenteellä UKTJ.
Sen kantava ajatus oli selkeä: kehitysmaihin tehtävät investoinnit ja niiden kanssa käytävä kauppa perustuivat riistoon, minkä tuloksena kehitykseen tarvittavat resurssit siirtyivät etelästä pohjoiseen. Rosvoilun hyvityksenä teollisuusmaiden tuli maksaa kehitysmaille kehitysapua, jonka määrällä ei ollut mitään oikeaa ylärajaa, mutta alkuun tuli jokaisen pulittaa prosentti bruttokansantuotteesta.
Kylmän sodan paineessa läntiset teollisuusmaat hyväksyivät julistuksen – sosialistisia maita velvoite ei koskenut – mutta ne eivät koskaan kuvitelleet alkavansa noudattaa sitä. Kehitysmaiden eliiteille päätös tarjosi nopean tien henkilökohtaiseen rikastumiseen.
Noista ajoista alkaen kansainvälistä kehityskeskustelua on leimannut epärealististen vaatimusten ja lunastamattomien lupausten loputon kierre.
Viime vuosina julkista keskustelua ovat hallinneet sellaiset käsitteet kuin korruptio, huono hallinto, apuriippuvuus ja avustustoiminnan tuloksettomuus. Kirjakauppoihin on ilmestynyt kehitysmaalähtöisten taloustieteilijöiden teoksia, joiden mukaan nykymuotoinen kehitysapu ei ole vain tehotonta vaan suorastaan haitallista.
Suomessa kadun miehen mieliin on iskostettu käsitys, jonka mukaan kehitysapu on liian kallista, kukaan ei sitä kannata, eikä se tuota tuloksia. Eliitin kritiikin summasi pankinjohtaja Björn Wahlroos provokatiivisella vaatimuksellaan, jonka mukaan kehitysapu olisi lakkautettava.
Viime viikolla Suomen kehitysmaa-aktivistit järjestäytyivät vastaiskuun. Yksitoista kehitysyhteistyötä tekevää kansalaisjärjestöä oli kutsunut koolle tilaisuuden, jonka otsikkona oli haastavasti ”Suoraa puhetta kehitysyhteistyöstä”. Tilaisuuden avasi ulkoministeri Erkki Tuomioja.
Järjestäjien puolesta puhui Suomen World Visionin Anne Pönni. Hän myönsi kritiikin osittain oikeutetuksi mutta varoitti asettamasta kansalaisjärjestöjen työlle kohtuuttomia vaatimuksia. Ne voivat vain virittää kehitysmaissa moottoreita ja antaa ensimmäisen kanisterin polttoainetta, minkä jälkeen jatko kuitenkin jää hankkeissa siihen mennessä koulittujen, kohdemaiden omien kansalaisaktivistien harteille.
Kehitysavun kalleus on suhteellista, muistutti puolestaan Plan Suomi Säätiön Julia Ojanen, kun otetaan huomioon, että jokaiselle maailman lapselle voitaisiin kustantaa asiallinen peruskoulutus hinnalla, jonka Euroopan ja Yhdysvaltain asukkaat törsäävät vuodessa jäätelöön.
Tuloksia on tullut. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on vuosikymmenessä puolittunut, lapsikuolleisuus on vähentynyt kolmanneksen ja kahdelle miljardille ihmiselle on saatu juomakelpoista vettä. Sitä paitsi, ulkoministeriön selvityksen mukaan 80 prosenttia suomalaisista kannattaa kehitysapua ja 70 prosenttia sen lisäämistä.
Hyvää tarkoittavan kehitysyhteistyöväen ikuisena painajaisena tuntuvat olevan puolustusmenot ja asehankinnat, jotka heidän maailmankuvassaan ilmeisesti edustavat äärimmäistä tuhlausta ja turhinta kulutuksen muotoa.
Niinpä viime viikon tilaisuudessakin pariin otteeseen viitattiin siihen, kuinka paljon maailmalla käytetään aseisiin verrattuna kehitysapuun – ja kuinka paljon enemmän Suomikin uhraa puolustukseen. Onkin selvää, että puolustusmäärärahat kannattaisi ilman muuta sijoittaa kokonaan kehitysapuun, jos vain joku antaisi takeet, että siten Suomen ulkoinen turvallisuus tulee paremmin varmistettua kuin nykyisin järjestelyin.
Vastarannan kiiskenä tilaisuudessa esiintyi perussuomalaisten varapuheenjohtaja Hanna Mäntylä. Hänen mukaansa kehitysapuun ei tule käyttää verovaroja, vaan se pitäisi rahoittaa yksityisin lahjoituksin.
Vaatimus ei ole uusi, mutta sen perustelu oli tosi outo: kehitysyhteistyö ei ole osa suomalaisen yhteiskunnan rakentamista! Näin voi sanoa vain henkiseen Impivaaraan jämähtänyt, tynnyrissä kasvanut tyttö.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
