Koulupäiväkirja Mitä siitä seuraa
Aina kun tehdään suuria hallinnollisia ratkaisuja, olisi hyvä kysyä: mitä siitä käytännössä seuraa.
Hyvä esimerkki epäilyttävästä hallinnon päsmäröinnistä on surullisenkuuluisa maaseudun jätevesiukaasi. Juuri kun oli toivottu, että koko maa pidettäisiin asuttuna ja kansalaiset valitsisivat asuinseudukseen maaseudun, sitten kiskaistiin tälle innostukselle ikään kuin hihasta ”mummonpissivero”. Samaan aikaan suurkaupunkien citykansalaiset vetävät kerrostaloissaan surutta omat pissinsä pöntöstä alas. Ja ei kun suojelemaan Itämerta, jota maatalous muka saastuttaa.
Nytkin hallinto niin sanotussa kuntauudistuksessa lähtee kuten Marjaradan suunnittelijat: tehdään rata, katsotaan, onko sillä kulkijoita. Ajan joka päivä tämän tulevan Marjaradan lippulaiva-aseman, Kivistön, rakennustyömaan syvän perustusmontun ohi ja ajattelen, että kukahan tuolla asemalla odottaa junaa, joskus, kun nyt ympärillä on tuulenkaatamaa metsää.
On hyvä miettiä, mitä seuraisi käytännössä, jos perinteinen lähidemokratia, kunta, häivytettäisiin ja hallintopäätökset siirrettäisiin nykyisten suurkaupunkien yhteyteen.
Kun tunnen monen vuosikymmenen ajalta koulumaailmaa, niin sallittakoon muutama sivuhuomautus, miten nykyinen koulukäytäntö muuttuisi.
Koululaitos on vanhimpia maassamme yhteiskunnan toimesta hoidettuja kunnallisia tehtäviä (vapaita ja maksuttomia). Ja ehkä tärkein terveyden- ja vanhustenhoidon kanssa. Meillä on jo käytännön tietoa lähiajan kuntaliitoksista, miten koulu muuttuisi, kun kuntayksiköt suurenevat. Liitoskunnassa lakkautetaan nopeasti kymmenen kyläkoulua. Eikä säästöistä ole näyttöä.
Mutta mikä olisi jälki, jos Suomessa äkkiä olisi vaikkapa 100 aluehallintokeskusta (kunnat siis jo historiassa). Jokaisessa keskuksessa olisi suurkoulukeskus. Jakakaa peruskouluikäiset näihin keskuksiin.
Se tietäisi hyvästit perinteiselle lähikouluajattelulle. Kyläkoulut suljettaisiin, lapset laitettaisiin koulukuljetuksiin. Haluaisitteko, että esikoululaisenne odottaisi koulukyytiä, jonka ajajasta teillä ei olisi hölmäsenpöläystietoa. Kun sata vuotta sitten ajateltiin, ettei lapsen koulumatka saa olla viittä kilometriä pitempi, nyt se saattaisi olla sata kilometriä.
Pitäisikö lapsen olla koulun takia pois kodista koulukyydityksineen aikuisen työpäivän verran? Miettikää. Lapsi menettäisi lapsuuteen kuuluvan tutun koulutien, koulumatkan, sen tunnelmat. Siinä on aina ollut luonto lähellä, nyt läsnä vain ryysiskamppailu koulukyydissä.
Vanhemmat menettäisivät otteen lapsen koulunkäyntiin; on vaikea kuvitella, miten tuhannen oppilaan koulussa toimisi perinteinen vanhemman suhde kouluun.
Koulun juhlatkin olisivat liukuhihnaa kuin Malmin hautausmaan siunaustilaisuudet. Osaisiko äiti edes niihin mennä. Entä kun lapsi sairastuu koulussa, vanhemmat työssä jossakin; kuka hakee satojen kilometrien koulutehtaasta hänet.
On hyvin arveluttavaa, jos kodit menettävät yhteyden koulun perinteeseen. Siksi huiskikoon kuntarakenteen muuttajat miten tahtovat, mutta pitäkööt näpit irti kyläkouluista. Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataisen mielestä oma lähikoulu on alaikäiselle lapselle paras paikka. Miksi siis kuntaremontissa lapsi maaseudulla ei saisi käydä lähikoulua. Toivottavasti Tuula Haatainen, jos hänet valitaan kuntaliitossa johtotehtävin, on samaa mieltä silloinkin.
Vanha sanonta kuuluukin, että ei pidä korjata sellaista, mikä ei ole rikki. Tuo on hyvä neuvo kuntaremonttimiehille. Heidän tulee ajatella, mitä lapselle seuraa, kun oma kunta lopetetaan – ja oma koulu.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
