Tiesitkö? Ympäristöhallinnon kansalaishavaitsijat käyvät eri puolilla Suomea kymmenen päivän välein mittaamassa jäänpaksuutta

Raimo Virkkunen käy myös kerran kuussa tarkastamassa automaattisen vedenkorkeusmittarin toimivuuden. Vuosien 2001–2014 aikana hän kirjasi myös vedenkorkeushavaintoja. Uittokeksi on paras apuväline. Kuva: Lari Lievonen

Kuinka paksu on Pyhäselän jää, entä Inarijärven? Milloin Tornionjoki jäätyi? Miten korkealla on Saimaan vesi?

Luonnonilmiöiden seuraaminen ja havainnointi kiinnostavat suomalaisia. Se on kiinnostanut aina, sillä aikasarjoja muun muassa järvien sekä jokien vedenkorkeuksista, jäätymisistä ja jäiden lähdöstä löytyy 1800-luvun alkupuolelta alkaen.

Tornionjoella jäiden lähdön ja joen jäätymisen ajankohdan kirjaamiset on aloitettu jo 1600-luvulla. Kyseessä on ollut kriittinen kulkuväylä, jota pitkin on pitänyt päästä Suomesta Ruotsiin joko veneellä tai jäitä pitkin.

Jäillä on liikuttu muutenkin paljon enemmän kuin nykyään. Jäiden lähtö on merkinnyt monin paikoin uiton aloitusta ja tulvan helpottumisen jälkeen on päässyt peltotöihin.

"Ei ole olemassa tarkkaa tietoa siitä, miksi hydrologisia seurantoja on ryhdytty tekemään. Mutta on selvää, että seurantaa on tehty tarpeeseen. Sääolosuhteet ovat vaikuttaneet entisaikaan niin merkittävästi ihmisten arkeen, tekemisiin ja kulkemisiin", sanoo Suomen ympäristökeskuksen hydrologi Heidi Sjöblom.

Hydrologiset seurannat ovat isoin kokonaisuus, mihin ympäristöhallinto käyttää kansalaisia havaitsijoina.

Tällä hetkellä ympäristöhallinnon listoilla on noin 230 havaitsijaa, jotka mittaavat muun muassa 50 asemalla jäänpaksuutta ja toimittavat noin 70 havaintopaikalta jäätymis- ja jäänlähtötietoja.

Näiden tietojen lisäksi havaitsijat mittaavat lumen määrää, roudan syvyyttä, pohjaveden pinnankorkeutta ja tekevät haihduntaan liittyviä mittauksia.

Jäänpaksuuden mittaustulokset tarjoavat yhä tärkeää turvallisuuteen liittyvää tietoa jäällä liikkujille. Myös tulvaennusteiden tekemiseen tarvitaan tietoa lumimääristä, vedenkorkeudesta ja esimerkiksi jäiden lähdön ajankohdasta. Suomen pitkät aikasarjat antavat myös tietoa ilmastonmuutoksesta

Aikasarjojen ja mittaustulosten merkittävyydestä huolimatta ympäristöhallinnolla on paineita harventaa mittaustiheyttä. "Meille on ehdotettu, että havaitsijoiden tiedot voitaisiin korvata vapaaehtoisilla kansalaishavainnoilla", kertoo Sjöblom.

Hän toteaa painokkaasti, että kansalaishavainnot ovat hyvä ja kiva lisä, mutta ne eivät korvaa nykyistä kattavaa, vakiintunutta ja säännöllistä mittaamista.

"Kansalaiset mittaavat oman halunsa mukaan silloin kun haluavat, siellä missä haluavat. Jatkuvia mittauksia juuri tarpeellisilta paikoilta on vaikea saada."

Jo runsas vuosi sitten hydrologiset seurannat kokivat muutoksen. Osa seurannoista ulkoistettiin kilpailutuksen jälkeen konsulttiyrityksille ympäri maata. Myös mittausten automatisointi on muuttanut käytäntöjä ja vähentänyt havaitsijoiden työtä.

Esimerkiksi järvien ja jokien vedenkorkeuksien mittaukset on automatisoitu lähes kokonaan.

"Osa mittauksista on automatisoitavissa, mutta jäänpaksuuden, lumen vesiarvon, eli lumikuorman ja roudan syvyyden mittaamiseen tarvitaan ihmistä. Työhön tarvitaan hyvää kuntoa ja reipasta mieltä, sekä hyvä ohjeistus, mutta se ei vaadi mitään erityisosaamista tai tutkintoa."

Sjöblomin mukaan havaitsijoiden hyödyntäminen on ollut luotettava ja melko edullinen tapa hankkia tietoa ja saada jatkoa pitkille aikasarjoille.

Lumilinjan kiertämisestä maksetaan kertakorvaus, joka on alueen lumisuudesta riippuen 80–100 euroa. Lumilinja on muutaman kilometrin mittainen ja reitillä tehdään 80 lumen syvyyden mittausta ja 8 punnitusta. Useimmista muista mittauksista maksetaan vuosi- tai kausikorvaus, joka on 350–500 euroa.

Hyvän kunnon ja reippaan mielen lisäksi havaitsijan on pystyttävä sitoutumaan tehtävään, esimerkiksi jäänpaksuutta mitataan säännöllisesti 10 päivän välein.

"Ei havaitsijan tehtäviin ole tunkua, mutta tähän asti on pärjätty. Sukupolvenvaihdos on meneillään. Olen kuitenkin toiveikkain mielin, että havaitsijoita löytyy jatkossakin. Suurimmat haasteet löytää havaitsijoita on Kainuun ja Lapin havaintopaikoilla."