LUKENUT MIES Yhteinen kansa kitisee aina
Ennen kuin myytti voidaan murtaa, myytti pitää olla lujasti kiinni ruostunut.
Myytti sodan jälkeen itsensä tuhkasta nostaneesta yhtenäisestä kansakunnasta taisi mennä läpi perusteellisemmin kuin sen luojat osasivat kuvitella. Heidän lastenlastensa ikäluokan tutkijoille juhlafraasit ovat täyttä totta.
Tohtorit Antero Holmila (1979) ja Simo Mikkonen (1978) ovat hämmästyneet, ettei kansa ollut sodan jälkeen poliittisesti yhtenäinen. Kaikkien muiden asettuminen kommunistien vehkeilyjä vastaan on suuri uutinen.
Tuon kaiken kuvasi Lauri Hyvämäki jo 1954 klassikossaan Vaaran vuodet. Samanlainen peruskallio on nuoren Max Jakobsonin Diplomaattien talvisota. Kymmenet kirjoittajat ovat heidän jälkeensä vain täydentäneet kuvaa suuresta ajasta.
Evakkojen asuttaminen ei todella mennyt kivuttomasti. Asuntopula niin kaupungeissa kuin maalla kesti pitkään. Mutta kun se kaikki hoidettiin huippuraskaiden sotakorvausten rinnalla, kyllä se jonkinlaista yhteistä sitkeyttä vaati. Silti täällä on aina kitisty, jopa oikeutetusti.
Siinä tekijät ovat oikeassa, että sodan henkisten vaurioiden hoitamiseen ei keskitytty. Mutta eivät kaikki miehet kotiutuneet hulluina ja juoppoina. Suurin osa sai nopeasti elämään normaalin sisällön. Työstähän ei ollut puutetta.
Tavarapula ja kahvikupongit olivat meidän lapsuutemme jokapäivää. Näimme ympärillämme monenlaisia haavoja, joiden arpia lapsemme joskus ihmettelivät. Arvet peittää hauta mutta puolihuolimattomat myytit elävät ikuisesti.
Pekka Alarotu
Antero Holmila & Simo Mikkonen: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944–1949. 265 sivua. Atena.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
