UUTISTAUSTA Ulkopolitiikka tuuliajolla
Viisi Ulkopoliittisen instituutin eturivin tutkijaa on hiljan julkaissut muistion, jossa väitetään, että Suomen ulkopolitiikalta puuttuu identiteetti. Harjoitetun ulkopolitiikan lyhytnäköistä itsekkyyttä tutkijat kutsuvat diplomaattisesti ”varovaisuudeksi”.
Tästä varovaisuudesta heillä on painavaa sanottavaa: ”Saatamme itse pitää varovaisuutta viisautena, mutta muiden silmissä se näyttää linjattomuudelta… Linjattomuudessaan Suomi jättää oman identiteettinsä määrittämisen muiden tehtäväksi. Siksi kykenemme vain reagoimaan, mutta emme vaikuttamaan”.
Näin on ollut aiemminkin. Kuvittelisi, että jäljet pelottavat.
Kun uuden suursodan uhka alkoi 30-luvulla kasvaa, Suomi käänsi kurssia. Siihen asti Suomi oli kaikin tavoin pyrkinyt vahvistamaan Kansainliiton turvatakuita. Nyt niistä hankkiuduttiin eroon, koska pelättiin, että turvatakuut vetävät Suomen sotaan Neuvostoliiton rinnalla Saksaa vastaan.
Kun Suomi sitten loppuvuodesta 1939, Neuvostoliiton jo hyökättyä, pyysi tukea Kansainliitolta, järjestöä pilkattiin katkerasti, kun sillä turvatakuiden sijaan oli tarjota enää vain lämmintä kättä.
Kansainliittoon tukeutuneen turvallisuuspolitiikan isä oli Rudolf Holsti. Tämä Cajanderin punamultahallituksen ulkoministeri oli jyrkkä Hitlerin vastustaja ja uskoi demokratioiden liittoutuvan fasisteja vastaan.
Mutta kun Ranska ja Englanti tekivät Hitlerin kanssa liiton Münchenissä, Suomessa oltiin varmoja, että natsien johtama Saksa tuhoaa kommunistisen Neuvostoliiton tuota pikaa läntisten demokratioiden tuella. Holsti pakotettiin eroamaan. Vuotta myöhemmin Stalin ja Hitler olivat liitossa ja Suomi sodassa.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomella oli itäpuolella laajentumishaluinen suurvalta, eikä lännestä ollut apua tulossa. Nyt YK:n tarjoamat kansainvälisen oikeuden säännöt kelpasivat Suomellekin.
Puolueettomuus, jolla ylläpidettiin hajurakoa itään, ja pohjoismainen yhteistyö, jolla pidettiin auki henkireikää länteen, nivottiin nerokkaalla tavalla yhteen – seurauksena oli ulkopolitiikan kukoistuskausi. Omalla lääkärin vaan ei tuomarin roolillaan Suomi edisti sekä Varsovan liiton hajoamista että Euroopan yhdistymistä.
Nyt tuo kultakausi on kaukana takana.
Suomalaiset eivät halua auttaa Kreikkaa tai Espanjaa. Suomi haluaa heikentää EU:ta leikkaamalla sen budjettia, mutta haluaa kuitenkin pitää oman suhteellisen osuutensa kaikista tuista ennallaan. Tuloksena voi olla EU:n hidas rapautuminen.
Pahimmassa tapauksessa, jos tukitavoitteissa epäonnistutaan, tuloksena on satojen miljoonien arvoisten tukien menetys, syrjäseutujen tyhjeneminen ja maatalouden alasajo Suomessa.
Toissa keväänä Suomi päätti olla tukematta YK:n turvallisuusneuvoston Libyaa koskenutta yksimielistä päätöslauselmaa, koska maassa nousi hirveä huuto: Ei Horneteja Välimerelle! Eivät Luxemburg tai Australiakaan tosin sinne mitään lähettänet, mutta tukivat kuitenkin päätöslauselmaa – ja pääsivät tänä syksynä turvallisuusneuvostoon.
Pohjoismaista yhteistyötä ei pidetä minään. Jos puolustusyhteistyön tuloksena joskus saadaan armeijalle halvempia aseita, niin hyvä on, mutta Suomen ei siihen kannata panostaa. Niin kuin ei Islannin ilmavalvontaankaan.
Tällaisella pelillä Suomi ei hanki itselleen ystäviä eikä tukijoita. Niitä olisi kuitenkin hyvä olla olemassa, kun itänaapuri on alkanut noudattaa Euraasian liiton perustamiseen tähtäävää laajentumishaluista ulkopolitiikkaa, jonka kohteina ovat ainakin Georgia, Ukraina, Baltian maat ja Suomi.
Venäjän tavoitteet kiteytti naapurin pyrkimyksistä hyvin perillä oleva dosentti Johan Bäckman Newsbalt -nimiselle venäläiselle uutistoimistolle 31.10. antamassaan laajassa haastattelussa:
”Suomi on monessa suhteessa jäänyt Venäjän keisarikunnan provinssiksi, ja jo nyt on selvää, ettei siitä tule Naton jäsen. Euroalue ja koko EU saattaa hajota. Siksi Suomesta saattaa tulla osa Euraasian liittoa, johon se integroituu Venäjän-kaupan kautta.”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
