vierasyliö Ihmisen löydettävä tie kestävyyteen

Maailman talous on nälkäisempi kuin koskaan. Ihminen nakertaa vuosi vuodelta yhä enemmän planeetan varoja, siis elää sekä sen tuotosta että kapasiteetista.

Luonto ja ilmasto kärsivät, kun maapallo ei riitä ihmiselle – olemme jo neljänkymmenen vuoden ajan eläneet yli planeetan biologisen kantokyvyn.

Planeettamme suurin paine

ei siis ole köyhien maiden nopea väestökasvu (niin kuin usein väitetään), vaan rikkaiden

maiden korkea kulutustaso.

Ilman radikaalia muutosta tämä ekvaatio ei voi johtaa muuhun kuin sivilisaatiomme murenemiseen. Itse asiassa tämä mureneminen on jo meneillään.

Näin kirjoittaa David Jonstad,

ruotsalainen kirjailija ja Klimatmagasinet Effektin päätoimittaja, kirjassaan Kollaps (Ordfront 2013). Hän on realistinen, lukenut ja jopa humoristinen. Kulutusjuhlan aika on ohi, nyt pitää selvitä krapulasta. Ikuinen kasvu rajatulla planeetalla on mahdottomuus.

Ongelma on, että kasvuyhteiskunnan poliitikot eivät halua nähdä muita vaihtoehtoja, koska

niihin liittyy toisenlaisia, erittäin

vaikeita konflikteja. Status quo on säilytettävä romahduksen välttämiseksi. Joten pysytään mieluummin edelleen kasvuideologiassa. Jonstad lainaa osuvasti Ihmemaan Liisan sanoja: ”Sinun täytyy juosta nopeammin ja nopeammin pysyäksesi

samassa kohdassa”.

Nykyisessä maailmanjärjestyksessä 20 prosenttia maailman väestöstä käyttää lähes 80 prosenttia maapallon resursseista.

Luonnonvarojen kaupallinen

kilpahyödyntäminen on johtanut siihen, että luonnonvararesurssit tyhjenevät toinen

toisensa jälkeen ja uusien

löytäminen menee yhä hankalammaksi ja kalliimmaksi. ”Matalalla roikkuvat hedelmät ovat jo poimitut.”

Samalla meneillään on globaalinen, sosiaalisesti syvästi moraaliton ilmiö, ns. epätasainen vaihto. Se tarkoittaa sitä, että kauppasuhteessa toinen hyötyy toisen kustannuksella, muun muassa elektroniikkabisneksessä.

Teollisen sivilisaation keskustan ja raaka-aineita tuottavan periferian välillä oleva epätasainen vaihto tapahtuu meidän näkökenttämme ulkopuolella, emmekä enää tajua pohjimmiltaan olevamme riippuvaisia luonnosta.

Miten reagoimme tähän tietoon? Muistammeko riippuvuuttamme luonnosta ja osaammeko uudestaan kytkeytyä siihen? Mitkä arvot nousevat kunniaan, kun näemme itsemme osana luontoa?

Maailmantalouden ja politiikan monimutkaisuus laajenee ja kallistuu jatkuvasti. Jonstad on tutkinut aiempia sivilisaatioita, niiden kompleksisuuden syntyä, kasvua ja murenemista, sekä

sitä, miten ihmiset selvisivät ja jatkoivat elämää romahduksen jälkeen.

Raa’asti yksinkertaistaen

kuvailisin Jonstadin tulevaisuuden näköalaa näin: Kriisi on päällä, kaikki muuttuu, se ei ole helppoa, mutta ihmiskuntana pystymme selviämään siitä.

Ymmärrän sen toisin sanoen maallikkona niin, että tavallisena kansalaisena on lähdettävä toisesta suunnasta kuin kompleksien systeemien purkamisesta.

Kiitollisena ajattelen kuitenkin niitä taloustutkijoita ja muita asiaan paneutuneita,

jotka jatkuvasti tekevät työtä juuri kasvupakon purkamisen ja kestävän kehityksen hyväksi.

Rohkaistuna aiempien sivilisaatioiden kokemuksista

Jonstad toteaa, että meidän on siirryttävä yksinkertaisen ja luonnonläheisen elämäntavan harjoittelemiseen. Tähän kuuluu muun muassa epätasaisen vaihdon lopettaminen, lentämisestä ja autosta luopuminen

sekä muun energiatarpeen alentaminen.

Tämä tarkoittaa muun muassa

paikalla olemista, ”maalaistumista”, oman ruoan viljelemistä, vaihtotaloutta, menojen vähentämistä, maanläheisien käytännön asioiden oppimista ja yhteistä tekemistä, joihin liittyvät lujat paikalliset verkostot ja paikalliset elinkeinot.

Tulevat sukupolvet kohtaavat nämä asiat samaan tahtiin kuin fossiilinen resurssipohja pienenee pienenemistään.

Valtavien muutosten tuomat globaalit konfliktit eivät siis ole ainoa Jonstadin selostama

tulevaisuuden skenaario, vaan hän toteaa myös, että ihminen pystyy kriisissä toimimaan

solidaarisesti ja yhteistyössä. Tämä nähtiin esimerkiksi lähihistoriassamme monin paikoin toisen maailmansodan jälkeen.

Onneksi ihminen on sopeutuvainen. Suunnitteleminen vauhdittaa luovuutta ja lisää valmiutta. Kyky kestää mullistuksia ja sopeutua uuteen

tilanteeseen kasvaa ja kehittyy suunnitellessa. Siirtymä murenevasta kasvuyhteiskunnasta ja fossiiliaikakaudesta paikalliseen ekologiseen infrastruktuuriin on jo lähtenyt alhaaltapäin liikkeelle.

Kaikista synkistä ennusteista

huolimatta tuntemani into ja ilo välttämätöntä siirtymää ajatellessani ovat paljon suuremmat kuin pelko tämän kasvuyhteiskunnan romahduksesta.

Maailmassa syntyy jatkuvasti ekokyliä, slow-ajattelua,

siirtymä- ja kohtuusliikkeitä.

Pohjois-Karjalan Kohtuusliike (www.kohtuusvaarassa.

com) on jo toiminut monta vuotta eri alojen tutkijoiden ja muiden kansalaisten kohtuusfoorumina. Salossa on vuodesta

2010 toiminut pieni, vapaa ja sitoutumaton kansalaisryhmä

Salon TasausKohtuusPaja, jossa

vaalitaan samoja pyrkimyksiä

kohti elämäntapamme sopeuttamista luonnon ehtoihin ja kohti globaalista solidaarisuutta.

Paja järjestää 26.–28. syyskuuta 2014 Polkuja kohtuuteen -kansalaisseminaarin, jonne saapuu suomalaisia

tutkijoita ja aktivisteja yhdessä pohtimaan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestäviä tulevaisuuden näkymiä (www.tulevaisuuttatakomassa.

fi).

TasausKohtuusPajassa toivotaan, että avoin seminaari voisi

rohkaista tavallisia ihmisiä ja eri alojen toimijoita tulemaan yhteen vaikuttamaan kohtuullisemman elämänmuodon ja kestävän yhteiskunnan rakentamiseksi.

PAULA HARTMAN

Kirjoittaja on Helsingissä syntynyt nykyisin pertteliläinen pappi, Salon

TasausKohtuusPajan perustajajäsen, joka on vaihtanut pienimuotoiseen omavaraismaaelämään puolison ja kotieläinten kanssa.

Avaa artikkelin PDF