KALAJUTTU Siirtymävaiheen miehiä, osa 1

”Minä ehdotan sitten viimeisellä tuomiolla, että krapula-aamut saa vähentää päikseen kiirastulessa vietettävästä ajasta”, Vatanen sanoi. Se otti vapansa ja lähti rantaan. Ilme oli sellainen kuin sielu olisi juuri ollut irtautumassa ruumiista.

Pilvet roikkuivat alhaalla. Koskelo lensi salmesta järvelle. sen jalka viilsi halki veden pinnan. Näky oli naisellinen. Rutanen vaipui synkkyyteen. ”Mää ole aina ajatellu, et sen ajan saa vähentää, mikä seuraa, ku se hylkää ketä rakastaa”, se sanoi.

En ole koskaan kehdannut kysyä, onko se ikinä saanut. Joskus leikilläni olen sille sanonut, että se ei saisi pesää, vaikka sellainen putoaisi puusta päähän. Se heitti nuotioon kaksi käpyä, joita se oli pyöritellyt käsissään. Tuuli alkoi tuuppia pilviä liikkeelle. Sen kasvojen perusilme oli alavireinen, mutta silloin kun se oli alla päin, sitä oli raskasta katsoa.

Olisin kerran halunnut tehdä lapsia yhden naisen kanssa. Se oli juuri muuttanut erilleen miehestään. Minulla oli sen kanssa jotenkin hyvä olla. Sain siltä sitten tekstiviestin, jossa se kertoi, että sen oli edettävä elämässään uuteen vaiheeseen. Että he olivat ystävättärensä kanssa päätyneet siihen tulokseen, että minä olin sellainen siirtymävaiheen mies.

Eilinen oli mainio kalapäivä. Otin kosken alta ensi heitolla taimenen, jonka paistoimme Rutasen kanssa aamupalaksi. Tai ei se oikeastaan mikään koski ole. Kahden järven erottama kapeikko, jossa muutaman metrin matkalla vesi laskee kivien lomassa puolisen metriä. Siinä alla on kuitenkin hyvä monttu, jossa on isoja kiviä ja pyörteitä.

Kala oli sen verran pieni, että Rutanen päätti mennä samasta montusta onkimaan itse emäkalan. Se sanoi kuulleensa juttuja, että hirvilehmänkin saa siitä, mihin siltä aamulla ampuu vasan. Ei se mitään saanut. Kalat ei vissiin muista kuolleitaan.

Kuljimme Rutasen kanssa järven rantaa. Rutanen heitti Klinkhämeriä ja minä punaista Lotto-lippaa. Ihmettelin sille, että mitä se kevätperhoa syksyllä uittaa. Se sai kuitenkin rannasta tasaiseen tahtiin harreja. Minullakin oli niitä kiinni melkein joka heitolla. Sitten yhytin rautuparven, josta sain kaksi ennen kuin ne uivat keskemmälle. Rutasta harmitti, kun perho ei lentänyt niin pitkälle.

Kun puolen päivän jälkeen palasimme leiriin, oli Vatanenkin herännyt. Näimme sen järven vastarannalla keittelemässä nokipannulla kahvia. Laitoimme viisi kalaa suolaan ja menimme telttaan makaamaan.

Olimme jo tulilla, kun Vatanen illalla palasi. Rutanen oli paistamassa harreja, kun Vatanen laski taimenet kiville. Se veisteli, että särkiäkö meillä oli tarkoitus syödä. Söimme pahimpaan nälkään pari harjuksenpalaa, mutta loput menivät kivikkoon. Taimenet suolattiin ja pantiin savustuspusseihin. Raudut paistettiin tikun nokassa. Ei ole maailmassa parempaa ruokaa. Peijaisiksi juotiin loput viinat.

Tunnelma yltyi aika hilpeäksi. Jossain vaiheessa Vatanen intoutui rakentamaan tyhjistä pulloista kalajumalan kivien varaan. Hieno siitä tulikin. Sääli vain, että kun sitä patsasta porukalla palvottiin, Rutanen horjahti ja tuuppasi koko komeuden rantakivikkoon. Sinne jäi sirpaleiksi koko ponnistus. Selvisi kuitenkin, miksi kivikauden noidat olivat käyttäneet kiveä ja puuta.

Rutanen kävi helpottamassa oloaan. Kun se palasi, se kysyi, muistinko sitä kertaa, kun se oli katkaissut kätensä. Muistinhan minä.

Se meni toissa syksynä nurin heti Kultalan rannassa ja katkaisi kätensä. Pakettia ei edes tarvinnut purkaa veneestä, kun se lähti samalla kyydillä takaisin. Kun se sitten aamuyöstä makasi Ivalon terveyskeskuksen käytävällä, oli vastaanottoon tullut neljän miehen porukka, josta yhdellä oli suupielestä törröttänyt Turus-Ukko.

Rutanen oli joutunut jäämään yöksi, ja oli aamulla kysynyt hoitajalta oliko uistin saatu irti. Kyllä vaan, hoitaja oli vastannut. Hoitaja oli tuonut Turus-Ukon Rutaselle ja sanonut muiden olleenkin virattomia peltejä.

Selvisi, että koukkuleuka oli etelän lohestaja, joka oli saaliinsa tunnossa Kaamasen kievarissa alkanut isotella jollekin Angelin reunan vääräsäärelle. Tämä oli ottanut ja noitunut repustaan miehen kurkkuun kasan uistimia niin, että kahdelta lääkäriltä kesti kuusi tuntia leikata niitä irti. Oli ollut koukkua kiinni kielessä ja kitapurjeessa.

”En mää kyl usko, et siin mittään noitumist oli. Joku tappelu siin kyl varmaa oli ollu.”

Lapinäijä oli jotenkin pelästyttänyt koko miesporukan. Yön läpeensä ne olivat katselleet ikkunoista ja vasta aamulla uskaltaneet lähteä.

”Oletko sinä sitä Turus-Ukkoa kokeillut?”

”Ei oo oikeen ollu sellast reissuu. Enkä tiärä sitte. Vähän siin on jotai outoo, ku sitä pitelee.” (jatkuu)

MATTI LAITINEN

Kirkkonummi

Söimme

pahimpaan nälkään pari

harjuksenpalaa, mutta loput

menivät kivikkoon.

Avaa artikkelin PDF