Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • vierasyliö Perinteinen maatalouson unohtumassa

    Maatalous oli keskeinen yhteiskunnan ala aina 1960-luvulle asti ja EU:n kynnyksellekin. Se kiinnosti myös tutkijakuntaa ja tutkimuksen lähteeksi kerättiin myös perinnetietoa.

    Museovirasto järjesti keräyksen vuonna 1963 nimellä ”Maaseudun työvuosi” ja vuonna 1992 ”Koneistuva maatalous”, mutta sittemmin virasto on

    loitontunut aihepiiristä. Se

    pyrittiin työntämään maatalousmuseo Saran ja muiden asiasta kiinnostuneiden tehtäväksi.

    Resurssit eivät ole kuitenkaan kovin suuret ja talteen saadaan nähtävästi vain sirpaleita.

    Aineistoa perinteisen maatalouden tutkimukseen toki on, mutta opiskelijat eivät kiinnostu

    helposti agraarisista aihepiireistä. Yliopiston rooli perinteisen maatalouden tutkimuksessa onkin kaventunut ja etualalla ovat maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassakin käytännön kysymykset ja talous.

    Perinteinen maatalous on nähty tarpeettomaksi siitä huolimatta, että se sisältää aineistossaan tärkeätä tietoa. Kirjastot pullistelevat vanhasta aineistosta ja odottavat tutkijoitaan.

    Maatalouden historia ei ole yliopiston opetusaine toisin kuin monissa muissa maissa. Maataloushistorian seura on toki

    perustettu. Se ja maatalousmuseo Sarka ovat vanhan maatalouden kivijalkoja.

    Nyt elämme maatalouden kriisin keskellä ja sen vaikutukset on dokumentoitu tv-sarjoissa

    sekä muun muassa Melan ja SKS:n keräämissä aineistoissa. Niissä ei ole kuitenkin kuvattu tapahtumahistoriaa, sitä mitä maataloudessa on tapahtunut.

    Suomen maatalouden historia ilmestyi kokoomateoksena vuonna 2003–2004. Tutkimusta on jatkanut muiden muassa Jari

    Niemelä teoksessaan ”Talonpoika toimessaan”.

    Tutkimusta on tehty myös yrityksistä ja maatalouden

    selkänoja metsä saanut paljon

    huomiota. Esko Pakkanen ja Matti Leikola tekivät hiljattainen kolmiosainen eepoksen metsänhoidon historiasta.

    Maatalouden historiassa olennainen puute on kuitenkin paikallisen kuvauksen vähäisyys sekä tekijöiden unohtaminen. Maatalous on vain kiloja, litroja ja laskennallisia arvoja.

    Viljelijä ja tila ovat kaiken perusyksikkö ja sitä valaistiin 1930-luvulla kirjoitetusta teossarja ”Suomen maatilat 1–5” ja uudestaan 1960-luvulla ”Suuri

    maatilakirja 1–8”. Sukupolven vaihduttua ei uutta kuvausta tullutkaan, lukuun ottamatta tiloja, jotka sisältyvät asutusta kuvaaviin kuvakirjoihin.

    Tiloja on myös vähemmän, mutta hakuteos tämän hetken tiloihin epäilemättä tarvittaisiin.

    Maatalousoppikirjoja kirjoitetaan varsin vähän, eivätkä ne kovin paljon kiinnosta suurta lukijakuntaa. Sen sijaan vanhat maatalouskirjat ovat antikvariaateissa hyvinkin suosittuja. Perinteisen maatalouden ajan kirjat olivat lähempänä maata, ja siksi ne ovat todellisia ja

    uskottavampia.

    Maatalous muuttui toisaalta

    hitaasti ja perustavat keksinnöt

    on tehty jo ajat sitten. Kun maataloutta kuitenkin alettiin EU-aikana opettamaan ikään kuin alusta, unohtui aikaisemmin tutkittu tieto. Sitä ei välitetty opiskelijoille, vaikka

    Suomessa on ollut maataloustutkimusta ennen EU-aikaakin.

    Maaseudulla on muuttunut moni asia, ja epäilemättä kouriintuntuvinta on sen hektisyys

    ja vanhan ajan unohtaminen. Viljelijöiltä ei enää kysytä, kuinka ennen on viljelty ja

    viljelijän kokemukset ovat muutenkin toisella sijalla, koska maataloutta opetetaan vain

    tutkimustiedon pohjalta.

    Maataloudessa on talonpoikainen traditio jo katkennut,

    ja muisti entisistä ajoista hävinnyt. Meillä on tutkimusta

    vanhoista ajoista etenkin vuosisadan vaihteen maataloudesta,

    mutta ketju siitä kohti nykyaikaa on hämärtynyt.

    Yhtenäistä linjaa maatalouden kehityksestä nälkävuosista EU-aikaan ei ole mistään pitäjästä,

    vaikkakin pitäjänhistorioissa

    on maataloutta kuvattu aika paljon, mutta ei kokonaistutkimuksena.

    Meillä onkin kaikenlaista maataloustietoa sekä uudemmilta ja vanhemmilta kausilta, mutta varsinaisia maatalousmiehiä – kuten Nils Westermarck – on aina vain vähemmän,

    joilla on laajempaa näkemystä ja kansainvälisiä siteitä jo

    pitkältä ajalta.

    Koska maataloustutkimus

    on sirpaloitunut, meillä ei ole ehjää kuvaa maataloudesta. Koko kentän tuntevia tutkijoita on yhä vähemmän.

    Jatkuvuus on tullut kyseenalaisemmaksi maataloudessa. Kun aikaisemmin nimenomaan sukutiloilla ja kartanoissa sitä vaalittiin, syntyy ja kuolee maatalousyrityksiä hetkittäin. Tila on tänä aikana markkinatavara.

    Maatalouden tunsivat ennen suomalaiset jokseenkin hyvin.

    Nyt maatalous on eristetty marginaaliseksi ammatiksi, jonka ei oikein katsota kuuluvan yhteiskuntaan ja ruoka kasvaa kaupassa.

    Näin perinteinen maatalous on jäänyt yhä enemmän taka-alalla, eikä oikein tiedetä, miten

    maaseudulla on eletty, tilat

    syntyneet sekä sukupolvet

    kulkeneet.

    Historia on ainoa tiede joka kuvaa muutosta. Ruotsissa sitä opetetaan taloustieteen laitoksessa ymmärtäen, mikä suhde menneisyydellä on tämän

    päivän yhteiskuntaan.

    Oma kulttuurimme on

    kuitenkin niin ohut, ettei se ole kestänyt maatalouden murrosta. Maatalouden merkitys on yhä hämärämpi ja tukiajattelu on etusijalla kaikessa itse työn unohtaen.

    Toisaalta maatalous on

    kulkenut kohti teollisuutta,

    jossa yksiköt ovat suuria ja työtahti tehokas. Sijaa ei jää maahenkisille mietteille, vain työ jää jäljelle.

    Uskonkappaleena opetetaan käsitystä maamme kehittymisestä köyhästä agraarimaasta hyvinvointivaltioksi, vaikka itse

    asiassa etenkin maaseudun parhaat päivät ovat takana.

    Enää ei rakenneta paljonkaan komeita päärakennuksia eivätkä kartanot kukoista. Aikaisemmin olivat puutarhat tiloilla upeita, mutta nyt on sitä parempi mitä

    pienempi ruohokenttä päärakennuksen edessä on.

    Maataloudessa onkin paljon tabuja, joita ei ole kyetty

    murtamaan. On kuljettu valtavirran mukana ja annettu aina periksi perinteisistä arvoista. Ne kuitenkin voisivat muodostaa maatalouden kestävän sisällön vielä huomispäivänäkin.

    HANNU HUVINEN

    Kirjoittaja on tutkija

    Helsingin yliopistossa.

    Avaa artikkelin PDF