UUTISTAUSTA Huonoja uutisia etelärintamalta
Maaliskuun alusta on Suomessakin jouduttu totuttelemaan ajatukseen, että asevoiman käyttö on Euroopassa uudelleen arkipäivää ja että sotaa käydään nyt vain parin tunnin lentomatkan päässä Helsingistä. Jos lentomatkaa lisätään tunnilla, vastassa on vuosia kestäneitä, yhä jatkuvia ja kymmeniä tuhansia ihmishenkiä vaatineita konflikteja.
Pitkin kevättä meille on kuitenkin kerta toisensa jälkeen vakuutettu, ettei näistä sodista aiheudu Suomelle mitään uhkaa – ei vaikka itäinen naapurimme on ainakin välillisesti osallisena kahdessa – Ukrainassa ja Syyriassa.
Tuorein mielipidemittaus tosin osoittaa, että kansa on jälleen kerran johtajiaan viisampaa – selvästi yli puolet haastatelluista pitää väitteitä uhan poissaolosta epäuskottavina.
Näistä synkistä merkeistä huolimatta vuoden ylivoimaisesti huonoimmat uutiset tulevat vielä paljon kauempaa, lähes niin kaukaa, ettei kauemmas pääse.
Ne tulevat Etelänapamantereelta ja niistä kertoo ilmastontutkija Bill McKibben julkaisussa New York Review of Books. Hänen kertomuksensa osoittaa, että toisiinsa kytkeytyvien järjestelmien maailmassa maantieteellinen etäisyys ei enää suojaa ketään.
Kaikista maapallon mantereista Etelänapa on harvimmin asuttu, joten siihen on ihmisen toiminta vuosituhanten saatossa suoranaisesti vaikuttanut vähiten.
Silti sen jääkuori kätkee sisäänsä valtavan määrän tietoa maapallon ilmaston historiasta ja sen vaihteluista, myös ajalta ennen ihmistä. Tätä historiaa tutkitaan samalla tavoin kuin metsäntutkija selvittää puun rungon terveydentilaa: Kilometrien paksuiseen ikijäähän porataan ontolla kairalla reikiä, ja eri tasoilta nostetaan tutkittaviksi kartion muotoisia jääkimpaleita.
Ne kätkevät sisäänsä mikroskooppisen pieniä ilmakuplia, joiden koostumusta tutkimalla saadaan tietoa maapallon ilmaston tilasta monien jääkausien ja niiden välisten aikojen takaa.
Nyt vaikuttaa uskomattomalta, että ensimmäinen varma havainto siitä, että maapallon ilmakehässä hiilidioksidimäärä kasvaa jatkuvasti, tehtiin vasta 1950-luvun lopulla. Sen jälkeen on itse ilmiöstä ja sen tulevista vaikutuksista kiistelty kiivaasti – mutta sen historiasta havainto ei tietenkään kertonut mitään.
Tämän ongelman kimppuun kävi pari vuotta sitten Gabriel Walkerin johtama tutkimusryhmä, joka julkaisi havaintonsa kirjan muodossa alkuvuodesta.
Etelänapamantereen jääkerroksia tutkimalla yksi tieteellisen keskustelun pahimmista kiistanaiheista näyttää nyt ratkenneen lopullisesti: Silloinkin, kun maapallon ilmasto on ollut täysin toisenlainen, ja sen omat säätelymekanismit toiset kuin nyt, yksi asia on ja pysyy: Mitä enemmän ilmassa on ollut hiilidioksidia, sitä korkeampi on ollut lämpötila, mitä vähemmin hiilidioksidia, sitä kylmempi on säätila.
Korkein koskaan aiemmin mitattu ilman hiilidioksidipitoisuus on ollut 290 miljoonasosaa – nyt se on lähes 400 ja nousee kaiken aikaa.
Tutkijat ovat tähän asti olleet siinä käsityksessä, että ilmaston lämpenemisestä huolimatta Etelänapamantereen kilometrien paksuiset jäätiköt ovat tuhansienkin vuosien saatossa vakaita – ne eivät voi sulaa, koska lämpötila pysyy miinuksella suurimman osan vuodesta.
Toukokuussa tämä olettamus osoittautui virheelliseksi: jäätiköt ohenevat alapuolelta, koska vesi pääsee virtaamaan jääkuoren ja maanpinnan välista ja kovertamaan jäätä. Koska ei ole olemassa menetelmää, jolla valtamerien vettä voitaisiin viilentää, tätä prosessia ei enää voida pysäyttää.
Ihmiskunnan osalta ilmastonmuutoksen loppupeli on alkanut. Kuinka nopeasti ja miten se etenee, ja kuinka hyvin siihen varaudutaan, siihen voimme vielä vaikuttaa. Muuta ei enää ole tehtävissä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
