vierasyliö Kunta maaseudulla – maaseutu kunnassa

Suomen kuntaliiton Kuntakehitys ja tutkimus -yksikössä työskennellään käytäntöön

soveltuvien tutkimusten ja

kehittämishankkeiden aikaansaamiseksi. Siellä on rakenneltu vaihtoehtoisia hallinto-, palvelu-

ja resurssiratkaisuja kuntien käyttöön.

Näitä käytännönläheisiä

kehittämismalleja esitellään ansiokkaasti Kuntaliiton tutkimussarjassa viime kunnallisvaalien edellä julkaistussa

Jyväskylän kaupungin strategiajohtajan, dosentti Sakari

Möttösen kehittämisaloitteessa Kunnan poliittisen johtamisen uudistaminen.

Samassa sarjassa ilmestyi vuonna 1995 allekirjoittaneen tutkimusraportti Kunta maaseudulla – maaseutu kunnassa.

Möttönen tarkastelee aluksi itsehallinnon asemaa ja merkitystä kunnan organisaatiossa. Siitä hän etenee poliittisen

johtamisen perustehtäviin ja uudistamistarpeeseen.

Möttösen mielestä kuntalaisia edustavien luottamushenkilöiden tiedot, taidot ja osaaminen ovat keskeinen osa kuntaorganisaation henkistä pääomaa. Näin ollen poliittisen johtamisen uudistamisen pitäisi edistää sekä paikallisyhteisöjen yhteenkuuluvuutta että luottamushenkilöelinten edellytyksiä

vastata kuntaorganisaation

hallinnosta, palveluista ja

taloudesta.

Möttösen kehittämisaloitteessa ovat avainsanoja yhteisöllisyys ja poliittisuus eli

kokevatko eri asemiin kunnassa

valitut henkilöt olevansa koko

kuntayhteisöä johtavia ja

palvelevia ihmisiä vaiko taustaryhmiensä ja äänestäjiensä edustajia.

Yhteisöllisyydestä vieraantuneimpia valtarakenteita syntyy, jos poliittinen konsensus rakentuu menneisyydestä tuttujen hyvä veli -verkostojen varaan.

Möttönen esittelee kolme vaihtoehtoista hallintorakennetta kunnalle: perinteinen lautakuntamalli, valtuutettujen vaikuttamismahdollisuuksia korostava valiokuntamalli ja kunnanhallitusvetoinen ministerimalli.

Hallintorakenteiden vahvuuksia ja heikkouksia tarkastellaan lähinnä Kempeleen,

Keravan ja Kuopion osalta, vaikka tutkimusajankohtaan mennessä ministerimalliin

siirtymistä oli tiettävästi valmisteltu vain Posion kunnassa.

Utajärvellä oli vireillä malli, jossa lautakunnat lakkautettaisiin ja tehtävät keskitettäisiin kunnanhallitukselle.

Näistä yksittäisistä kokeiluista ei kuitenkaan kehittyne vakavaa kilpailijaa lautakuntamallille, jota voidaan hyödyntää myös kuntien välisessä yhteistyössä.

Kuntien yhteisen lautakunnan on mahdollista ottaa vastuulleen sopimukseen sisällytettävät toiminnot kahden tai useamman kunnan alueella.

Esimerkkinä tästä voidaan mainita Hämeenlinnan kaupungin organisaatioon kuuluva, laajan kuntajoukon yhteinen jätelautakunta. Vastaavasti

Janakkala toimii alueellisen maaseutuhallintoyksikön

vastuukuntana. Mutta monitoimisia ja erityisosaamista vaativia kuntayhtymiä ei

vastuukuntamallilla pystytä

tehokkaasti ja tasapuolisesti korvaamaan.

Oman lukunsa Möttösen

julkaisussa on saanut myös pormestarimalli, vaikka se on otettu Suomessa käyttöön vasta

Tampereella ja Pirkkalassa. Möttönen toivoo, että pormestarimallista käynnistettäisiin selvitysprosesseja, joissa

pohdittaisiin mallin eri versioita ja keskusteltaisiin sen soveltamisratkaisuista.

Samalla tulisi selvitettyä

Turussa käytössä oleva kunnanhallituksen päätoimisen

puheenjohtajan malli ja se,

miten näihin pätkätöihin löytyy päteviä ehdokkaita.

Strategiajohtaja Möttönen

analysoi myös eräissä kaupungeissa käyttöön otettua hallinnon konsernirakennetta.

Hän toteaa, että konsernihallinnolle on tunnusomaista laaja, itsenäisyydeltään eri

asteisia yksiköitä sisältävä

järjestelmä, joka syrjäyttää kunnallisen itsehallinnon

perusarvot: yhteisöllisyyden ja edustuksellisen demokratian.

Kunnan perustehtäviä

yhtiöittämällä siirretään päätöksentekoa kuntalaisia demokraattisesti edustavilta hallintoelimiltä yrityslainsäädännön normien alaisuuteen. Tilaaja–tuottaja -järjestelmä on

tehokas väline tuon hämäyksen toteuttamisessa.

Möttönen tarkastelee kehittämisaloitteessaan myös dualismia eli luottamushenkilöiden ja johtavien viranhaltijain vallan

ja vastuun jakoa. Hän asettaa tavoitteeksi näiden intressiryhmien välisen rakentavan ja luottamuksellisen yhteistyön, jossa kumpikaan osapuoli ei koe tulleensa alistetuksi.

Omassa tutkimusraportissani

käsittelin kuntahallinnon ja paikallisten palvelujen merkitystä ja muutoksia erityisesti maaseudun kannalta.

Silloin, parikymmentä vuotta

sitten, olin saanut käyttööni

tilaston, jonka mukaan 98 prosenttia Suomesta on taajamien ulkopuolista aluetta. Samalla selvisi, että myös kaupunkien pinta-alasta suurin osa on

harvaan asuttua maaseutua.

Tämä tilanne vahvistui vielä, kun monikuntaliitoksissa

ainakin Hämeenlinna, Kouvola ja Salo moninkertaistivat pinta-alansa ja muuttuivat näin maaseutukaupungeiksi.

Maaseutututkijat pyrkivät osoittamaan, että kaupunkikeskusten läheisellä maaseudulla on aina kehitysmahdollisuuksia.

Ydinmaaseutu on heidän mukaansa alkutuotantoaluetta, jonka tulevaisuus riippuu siitä,

miten julkinen hallinto ylläpitää alueelle ominaista infrastruktuuria ja miten elinkeinot uudistuvat kestämään rakenteellisia, toiminnallisia ja

taloudellisia muutospaineita.

Ongelmallisinta on syrjäisellä maaseudulla, jolla työn ja palvelujen kysyntä ja tarjonta on vähäistä ja yksipuolista.

Maaseudun kolmiportainen tyypittely ei kuitenkaan tuota vastausta siihen, millaisella

hallinto- ja palvelurakenteella

maaseudun asukkaiden

toimeentulo ja elämänlaatu

turvataan.

Keskeiseksi kysymykseksi nousee, tarkastellaanko asiaa yhteisöllisyyden vai politiikan; palvelujen käyttäjien vai hallintorakenteiden näkökulmasta.

Tutkimusraportissani olen todennut, että maaseudun asukkaille palveluja tulisi

toteuttaa kylä-, kunta-, seutu- ja maakuntatasoilla.

Sekä yhteisöllisen läheisyyden että käyttäjämääriltään ja erikoistumisasteeltaan erilaisten hyvinvointipalvelujen tuottaminen turvattaisiin parhaiten, jos näistä virallisia itsehallintotasoja olisivat kunta ja maakunta.

TARMO PALONEN

Kirjoittaja on Suomen kuntaliitosta eläkkeellä oleva kehittämispäällikkö.

Avaa artikkelin PDF