vierasyliö Lähi- ja kaukoruoka kauhoissa
Neuvostoliitto hoikistui Venäjäksi. Venäläiset puuhaavat nyt uutta liittoa, ”Euraasian unionia”, ponnahdusalustana tulliliitto.
Venäjä, Valko-Venäjä ja
Kazakstan tuntevat tarvitsevansa neljänneksi pyöräksi
Ukrainan, kai sen koon ja sijainnin perusteella. Rauhanprojekti ”EU” on näin saanut syliinsä Ukrainan ja Krimin kriisit taustapelurina Venäjän federaatio.
Näin nyt. Uutisvyöryssä mieliin palautuivat 1990-luvun alun tapahtumat itärajamme tuntumassa.
Suunnitelmatalous oli nyykähtänyt valu- ja toimintavikoihinsa. Neuvostoliiton tuotantofilosofiaan oli kuulunut alueellisia työnjakoja. Sen mukaisesti Neuvosto-Karjalankin väestö piti ruokittaman mustan mullan alueella tuotetulla ruualla, siis ”tuontielintarvikkeilla”.
Luonnontuotollisia perusteita saattoi ollakin. Kun uskottiin järjestelmän ikiaikaisuuteen, ei ollut varautumista sen varalta, että Neuvostoliitto korvautuisi lyhyessä ajassa markkinataloutta kömpelösti jäljittelevillä rakenteilla.
Muuttuneessa tilanteessa Karjalan tasavallan maaseudulla ei ollut riittävästi alkutuotannon rutiineja, ei työvälineitä, eikä ”Gorbatšovin seteleitäkään”.
Katseet kääntyivät läntisen naapurin suuntaan, eikä aivan turhaan, tuotantoa saatiinkin tuetuilla toimilla käyntiin.
Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunta kävi tutustumassa sektorinsa käynnistystoimiin naapurissa. Maatalouden ohella sahauskapasiteettiakin oli saatu Suomesta. Nuoria karjalaismiehiä koulutettiin uusin mahdollisuuksin ”fermereiksi”, maatalousammattilaisiksi, rajan molemmin puolin.
Itänaapurin alueella 1990-luvulla koettu muistutti lukuisissa yksityiskohdissa yleisen huoltovarmuuden, erityisesti maatalouden tuotantokulttuurin katkeamattomuuden merkityksestä.
Karjala osoitti, että huoltovarmuuteen kuuluu kaikki peltomaan huollosta tuotteiden markkinointiin. Ikävää on ollut lukea, että vuonna 2013 lopetti toimintansa 159 tilaa – kestävyysvajetta sielläkin!
1990-luvun Karjala-kokemukset muodostavat live-version lähiruoka-konseptista, puute kirkastaa yksityiskohtien tarkoituksen ja merkityksen osana kokonaisuutta.
Lähiruuan perustavimmaksi arvoksi hahmottui maaseutuosaamisen säilyttäminen kaikissa oloissa. Siinä taajaman asukas voi olla mukana auttamassa lähitienoon maaseutua vahvistamalla lähiruokaostopäätöksillään alan ammattiosaamisen säilymistä.
Reaktioni Karjalassa opittuun oli tilaisuuden tullen kirjoittaa kirja ”Bioenergia ja lähiruoka”. Se ilmestyi vuonna 2006.
Havumetsävyöhyke pellon ja niityn ympäristönä innoitti määrittelemään lähiruuan näin: ”Lähiruokaa on ruuantuotanto ja -kulutus, joka käyttää oman talousalueen raaka-aineita ja tuotantopanoksia pyrkien mahdollisimman pieneen ekologiseen jalanjälkeen edistäen näin kestävällä tavalla oman alueen taloutta ja työllisyyttä.”
MTT:ltä ilmestyy – oman ilmoituksensa mukaan – alkukesästä 2014 tutkimus lähiruuan ekologisuudesta.
Ennakkotiedotteen, ”pienten ruokaerien kuljetus kuormittaa ympäristöä”, mukaan ”kuljetuksen osuus ympäristökuormituksesta on elintarvikkeen elinkaaressa vain 1–3 prosenttia, mutta lähiruuassa se voi nousta pahimmillaan 20–30 prosenttiin”.
Miksi näin? ”Logistiset ratkaisut on tehty S- ja K-ryhmän ehdoilla”.
Ehkä MTT:n tutkijat arvioivat loppuraportissa edellä mainitun määritelmän käyttökelpoisuutta pohjatekstinä, siinähän korostetaan pyrkimystä ”mahdollisimman pieneen ekologiseen jalanjälkeen”. Sellainen on luomutuotteilla osa tuotantomuodon kokonaisrakennetta.
Tilakohtaisesti on syytä erottaa (tavaramerkissä yksi tai kaksi ”L”:ää), Lähi ja Lähi-Luomu, toisistaan. Luomun myötä tulee periaatteellisesti hyväksytyksi niin ekologinen kuin rahallinenkin lisähinta. Se on korko tulevilta sukupolvilta otetulle lainalle.
Entäs kaukoruoka? 1950-luvulla sitä ostettiin siirtomaatavarakaupoista. Aasia, Oseania ja Afrikka sopivat kaukoruuan esittelyyn, ensin muistinvirkistys: ”Se, mitä ei tarvitse tutkia uudestaan, tuli kokemusten kautta selväksi jo muinoisille ihmisyhteisöille, nimittäin, että viljelykasvien tuottamiseen käytetty ihmistyön joule tuottaa keskimäärin kymmenkertaisen määrän jouleja karjanhoitoon verrattuna.”
Jälkimäistäkin puoltavia vankkoja argumentteja silti on.
Vielä 1970-luvulla vaikuttavuus toimi oppikirjamaisesti: Kiinan kansan ravitsemuksessa kasviaineksen osuus oli 92 prosenttia. Ruoka-annoksen pääosan muodostivat riisi ja pavunidut. Sittemmin Kiinan talouskasvu, ylijäämäinen vaihtotase ja valtava valuuttavaranto ovat mahdollistaneet sen, että lihan ja maitotaloustuotteiden tuonti ja kulutus henkilöä kohden ovat siellä kasvaneet muita kehittyviä maita nopeammin.
Ennätyssatovuonna 2013 ostovoimalle oli kohteita tarjolla, kun taas vuodesta 2014 ennustetaan trendivaihdosvuotta, Kennedyn (MT 24.2.14) mukaan muun muassa ”naudanlihan tuotanto alkaa jyrkästi vähentyä Yhdysvalloissa”.
Kiinassa lihan- ja maitotuotteiden kulutus pyrkii edelleen kasvamaan. Kun maan oma tuotanto on vähenemään päin, lisääntynyttä varallisuutta joudutaan käyttämään kallistuneiden elintarvikkeiden maahantuontiin.
Uusi-Seelanti on ollut tärkeä lihanviejä, nyt se haluaa profiloitua myös maitojauheen viejänä.
Worldwatch-instituutti on laskeskellut, että 95 prosenttia maapallon tuottajista asuu Aasiassa ja Afrikassa.
Aasialaiset tuottavat kaukoruokaa Afrikassa aggressiivisella siirtomaatoiminnalla. Diktaattorit myyvät tai vuokraavat, jopa ilman laillisia valtuuksia, maita vaikkapa Kiinasta tai Etelä-Koreasta tuleville asiamiehille (potentiaalisille siirtomaaisännille).
Sotia on saatu aikaan vähemmälläkin. Hallintaan kaapatuilla alueilla hyödynnetään peltojen lisäksi muun muassa öljy-, kaasu- ja kaivannaisvaroja. Aggressiivisia naapureita pidetään loitolla omien vartijoiden voimin.
Kiina ja Etelä-Korea ovat väestönsä huollossa kaukoruokavaiheessa, Suomi toivottavasti ei koskaan.
ERKKI PULLIAINEN
Kirjoittaja on emeritusprofessori
ja tietokirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
