KOULUPÄIVÄKIRJA Älytaulut tuulikaapissa
Palkittu aforismien kirjoittaja, Markku Enwall on sanonut: ”Fiktio on sitä varten keksitty, että elämästä voisi kirjoittaa sellaisena kuin sitä todellisuudessa eletään.” Enwallin viisas lause toi mieleeni päälle kahdeksankymppisen psykologian ja kasvatustieteen opettajani kehotuksen minulle, kaikkitietävälle pedagogille. Hän kirjoitti näin: ”Älä määrittele, kerro.” Hyvä neuvo.
Jos mistä, niin koulusta on tehty määrittelyjä, joilla ei ole juuri yhteyttä itse arkikouluun. Juhlavat ajatelmat ovat jääneet koulun ulko-oven taakse. Niitä on satanut koulun kenttään niin kasvatustieteilijöiltä, koulun ylläpitäjiltä – kuin nyt jopa opettajakoulutuksestakin. Noissa kasvatuksen yläsfääreissä kun ollaan, niin tiedetäänkö, millaiseen luokkaan uusi opettaja menee.
Ehkä viimeisin mahdoton määritelmä tulee kotikaupunkini Vantaan hallinnosta, kun se lakkauttaa kaksi lähikoulua. Vanhemmat panevat vastaan, he ovat järjestäneet asumisensa juuri lähikoulun takia. Toisen koulun historia onkin vänkä: aikoinaan sivistystahtoinen kartanonherra lahjoitti koululle tontin. Nyt koulu lakkautetaan hallinnon termein, mannut pistetään lihoiksi.
Koulussa pitää säästää. Se on määritelmä lakkauttamisille. Mutta mistähän säästetään? Otetaan kerronta apuun. Säästetään lasten turvallisesta oppimisympäristöstä. Saadaan isossa koulussa isot luokat, jolloin oppiminen vaikeutuu, opettajat stressaantuvat ja rauhattomuus ja oppimishäiriöt lisääntyvät. Ja vanhemmat kuljettamaan.
Mutta mitä vastaa kunnan kouluhallinto lakkauttamisen perustaksi? Se sanoo, että tässä velkaantumisen kasautumisessa ja kasvun tavoittelussa on pakko ottaa koululta. Toisaalla kunnassa huiskitaan maapolitiikalla ja siirretään varoja ”kilpailukykyyn” naapurikuntia vastaan.
Onko koulu siis velkaantunut?
Otetaanpa toinen määritelmä ja puretaan se tarinalla. Kasvatustieteen tohtori ja opettajakouluttaja Mikko Ripatti sanoo (HS 28.10.), että kun oppikirjoista luovutaan, tulisi tavoitella rohkeasti siirtymistä sähköisiin materiaaleihin. Taulutietokoneiden tulisi läpäistä koko koulu. Turkissakin ollaan jo pitkällä! Kasvatus siis koneiden armoille.
Onko niitä?
Ja se tarina. Sattuipa lukuvuoroon mainio teos Opettajainhuone. Tekijä on Annika Luther, kahdeksan lapsen äiti ja biologi, joka toimii opettajana ja on kirjoittanut kouluarjesta ja työelämästä kutkuttavan hauskan ja havahduttavan aikalaisromaanin.
Koululle oli hankittu älytaulut. Opettajat kävivät kurssit, innostuttiin, taulut vain eivät koskaan toimineet. Aluksi ne olivat tiellä. Sitten hiljaisen raivon vallassa niitä lähdettiin poistamaan, opettajat palasivat vanhaan järjestelmään. Lopun lukukauden älytaulut lojuivat seinää vasten luokissa vieden tilaa ja kaatuillessaan häiritsivät opetusta hirvittävillä pamahduksillaan. Lopulta talonmies vei ne pois tuulikaappiin luutien ja lumilapioiden väliin.
Lukekaapa Opettajainhuone (Teos & Schildts & Söderströms), pääsette riemukkaasti koulumääritelmien alle. Tarinoihin. Oma koettu mielilauseeni on: Jokainen uudistus, joka ei etene luokkaan, on tarpeeton. Jotkut palaavat tuulikaappiin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
