Anteeksi?!
SANA SUNNUNTAIKSI
Jeesus sanoo: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” Matt. 6: 14–15
On lokaa ja marrasta, mutaa ja maatumista – ja pimeää.
Ei ihme että etelämpänä syntyneille saattaa pamahtaa elämä ankeaksi. Joskus tosin tuntuu, että itse kukin meistä on tainnut saada ensimmäiset ideansa jostain valoisammasta ja lämpimämmästä. Ihmisen ikuinen ikävä on ihmeellistä ja innostavaa.
Taitaa kuitenkin olla niin, että se syvimmän kaipauksemme kesän maa ei ole minkäänlaisen etelänlennon saavutettavissa. Kaipuussamme ei ole niinkään kyse celsius-asteista tai lukseista – vaan hyväähän nekin tietysti välillä tekevät.
Pyhäinpäivän tienoilla syttyvät taas miljoonat kaipauksen liekit valaisemaan kirkkomaita. Pieni valo pimeässä puhuu paljon.
Valo voittaa aina pimeyden, sillä tuulessa ja rännässä sinnittelevä pieni toivon kipinä siirtää koko pimeyttä kaukaisimmankin tähden takana.
Tai oikeastaan fysiikan mukaan täysi pimeyshän ei ole mitään, valo vasta on jotain.
Pyhäinpäivän valot ne vasta ovatkin jotain, pienessä liekissä näkyy häivähdys lapsuuden riemua, olemassaolon ihmettä ja ikuisen kesän maata.
Pyhäinpäivän jälkeen on anteeksiantamuksen sunnuntai. ”Antakaa toisillenne anteeksi” on 23. sunnuntai helluntaista,
ja sen paikka kirkkovuodessa määräytyy viime pääsiäisestä
käsin. Pyhäinpäivä on taas kiinni martaassa. Tänä vuonna nämä aiheet ovat vierekkäin puhuttelevalla tavalla. Pyhäinpäivänä ojennumme ikikesään päin ja seuraavana päivänä meille kerrotaan missä kesä on arkemme keskellä.
Kaiken kaipauksen avainsana on uusi mahdollisuus. Voiko eletty elämä saada uuden mahdollisuuden? Siinä pyhäinpäivän kysymyksemme.
Tässä elämässä uuden mahdollisuuden ainoa lähde on
anteeksiantamus. Kun rakkaus kasvaa armon asteikolle, se lakaa vaatimasta ja ryhtyy luomaan uutta mahdollisuutta.
Kuinka kipeästi ja kuinka monella elämän alueella kaipaammekaan tätä pikku kevättä – uutta mahdollisuutta.
Me vajavaiset ja erehtyväiset emme jätä Luojallemme muuta mahdollisuutta, kuin uuden mahdollisuuden antamisen meille. Onneksi Jumala on syvimmältä olemukseltaan armollinen, itsensä uhraava ja lahjoittava rakkaus.
Tämä rakkauden voima on kutsunut meidät pimeydestä valoon, olemattomuudesta olemaan ja elämään. Kasteessa meidät synnytettiin toivon hellimiksi valon lapsiksi. Ei ihme että kaipaamme valoa ja toivoa, sillä ilman niitä sydämemme särkyy.
Sunnuntain evankeliumin loppuosa kuulostaa ehdottoman
vaativalta. Miten kykenemme täyttämän tuon vaativan vaateen? Eikö ole niin, että armo synnyttää armollisuutta, rakkaus luo aina ympärilleen säteilevää valoa?
Tosin Jumalan armollisuus ei riipu meidän suoritustemme tasosta tai onnistumisesta, mutta jos olemme toisille armottomia on varmaa, ettemme näe elämässämme sitä alati uudistavaa valoa, jonka lähteet ovat meidän omien mahdollisuuksiemme tuolla puolen.
Pienessä liekissä paljon toivoa, arjen martaan karhean
pinnan alla häivähdys rakkauden lämpöä. Näillä pärjäillään!
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
