Minne lehdet katoavat?

Maahan karisseitten lehtien kimppuun käyvät heti lukuisat eläimet, bakteerit ja sienet. Kesään mennessä lähes kaikki lehdet ovat kadonneet. Monet karikkeen hajottajista ovat hyvin erikoistuneita. Pikkukuvan norkkopikarin ravintona ovat lepän, haavan ja raidan maahan karisseet kukinnot. Jorma Peiponen Kuva: Viestilehtien arkisto

Talvi on ankara rasitus puille. Kun maa on jäässä ja ilma kuivaa, puita uhkaa kuivuminen.

Havupuut ovat varustaneet neulasensa paksulla haihtumiselta suojaavalla vahapeitteellä. Lehtipuut suojautuvat kuivuutta vastaan karistamalla lehtensä. Näin haihduttava pinta-ala pienenee murto-osaan kesäisestä.

Lehdet vastaavat energian tuotannosta, siis auringon valon sitomisesta kemialliseksi energiaksi. Lehtien karistaminen talveksi on äärimmäinen suojakeino: kasvi luopuu koko energiaa sitovasta koneistostaan syksyllä ja rakentaa sen taas keväällä. Se on melkoinen rasitus ja kova hinta talven siedosta.

Jotta menetykset jäisivät pieniksi, kasvi siirtää osan ravintovaroista pois lehdistä. Kun valon sieppauksesta vastannut väriaine, lehtivihreä, hajoaa, lehtien väri muuttuu ja syntyy ruska.

Vaikka helppoliukoiset aineet on kuljetettu pois, lehtiin jää runsaasti energiaa sisältäviä yhdisteitä, kuten solun seinien selluloosa. Maan pinnan eläjille syksy onkin juhlaa: taivaalta sataa mannaa!

Kesällä metsämaan asukkaat ovat eläneet kituelämää kuivuuden ja ravinnon niukkuuden vuoksi, mutta syksy muuttaa kaiken.

Kun sääkin on kostea, lehtien hajotus alkaa välittömästi: ruskan värit katoavat, lehdet pehmenevät ja menettävät ryhtinsä. Tuoreista lehdistä suorastaan kilpaillaan, kuka ehtii ensiksi.

Eläimet eivät itse pysty hajottamaan selluloosaa, mutta useilla otuksilla on suolistossaan bakteereja, jotka siihen pystyvät. Toiset saavatkin ravintonsa lehteä hajottavista bakteereista ja sienistä ja ulostavat kasvimateriaalin.

Ulosteet ovat taas ravintoa toisille maan pieneläjille. Osa karikekerroksen asukkaista on petoja, jotka saalistavat lehtien syöjiä. Ravinteet kiertävät vilkkaasti ja lehdet hajoavat.

Maaperäeliöstön kannalta lehtien käyttöarvoon vaikuttavat niiden ravintosisältö, happamuus ja rakenne. Mitä enemmän lehdissä on typpiyhdisteitä, siis aminohappoja ja valkuaisaineita, sitä parempaa ravintoa ne ovat. Kasvit kärsivät usein typen puutteesta ja siksi ne siirtävät typpipitoiset yhdisteet pois lehdistä mahdollisuuksien mukaan ennen lehtien karisemista.

Eri lehtipuulajien karike on ravintoarvoltaan ja maaperän kannalta erilaista.

Pähkinäpensaan, leppien, jalavien, vaahteran, saarnen, haavan ja pajujen karike on helposti hajoavaa, koivun ja tammen hitaammin.

Erityisen hyviä on leppien lehdet, jotka sisältävät runsaasti myös typpiyhdisteitä. Kun lepällä on juuristossaan typpeä sitova bakteeri, sen ei tarvitse varastoida typpiyhdisteitä runkoon yhtä tarkoin kuin muiden puiden.

Männyn neulaset elävät nelisen vuotta, kuusen jopa seitsemän vuotta. Siksi neulaskariketta kertyy vähemmän kuin lehtikariketta. Neulaset ovat kovia ja happamia. Lisäksi niissä on runsaasti syöjiä vastaan suunnattuja haitta-aineita kuten terpeenejä.

Neulaset ovat vaikeasti sulavia ja hitaasti hajoavia.

Koska neulas- ja lehtikarike ovat niin erilaisia, myös maaperäeliöstö on lehti- ja havumetsässä aivan erilainen. Lehtimetsässä lehtien kimppuun käyvät etanat, kotilot, hyönteiset, siirat, madot ja monet puun pienet eläimet. Havumetsissä runsaita ovat sienet, mutta maaperän muu eliöstö on köyhempi kuin lehtimetsissä.

Lehtikarike lisää siis maan tuotantokykyä ja parantaa maan rakennetta. Sekametsä on tästäkin syystä terveempi ja tuottavampi kuin yhden puulajin metsikkö, ainakin pitkällä aikavälillä.

Neulasten täydellinen hajoaminen vie useita vuosia, kun lehtikarike hajoaa suurimmaksi osaksi jo seuraavaan kesään mennessä. Sienirihmastot sitovat hajoavan neulaskarikkeen huopamaiseksi humuskerrokseksi tai jopa paksuksi kuntaksi, johon ravinteet on sidottu pitkäksi ajaksi.

Puut ottavat mineraaliravinteet juurisientensä avulla sitä mukaa, kun sienet niitä humuksesta irrottavat. Vapaita ravinteita on niukasti, ja siitä kärsii erityisesti metsien aluskasvillisuus.

Puut pumppaavat syvälle maahan karanneita kivennäisravinteita lehvästöönsä. Karisevien lehtien mukana ne palautuvat maan pinnalle, matalajuuristenkin kasvien käytettäväksi. Näihin kahteen seikkaan, ravinnevirtaan ja nopeaan hajoamiseen, perustuu lehtikarikkeen maata parantava vaikutus.

Lehtimetsän ravinnekierto on nopea, ja maassa viihtyvät ruohot ja heinät. Havumetsän ravinnekierto on hidas, ja maata peittävät jäkälät ja sammalet.

Ravinnekierron erilainen nopeus on siis tärkeämpi syy kangasmetsän ja lehdon kasvipeitteen erilaisuuteen kuin maaperän ravinteiden kokonaismäärä.

Kuusi pystyy kyllä valtaamaan lehdon, mutta lehtipuut eivät pysty ilman ulkoista apua valtaamaan kangasmetsiä. Vasta myrsky, kulo tai hakkuu avaa lehtipuille tien männyn ja kuusen valtakuntaan. Maaperällä on kuitenkin pitkä muisti, eikä yksi puusukupolvi ehdi paljon muuttaa maan rakennetta.

SEPPO VUOKKO

Avaa artikkelin PDF