uutistausta Velvoittava perintö
Vastavalittu presidentti perii edeltäjältään hankkeen, joka kulkee puolustusvoimauudistuksen nimellä, mutta merkitsee maan sotilaallisen puolustuskyvyn tuntuvaa alasajoa. Uusi ylipäällikkö tuskin voi suuntaa muuttaa, sillä valtiovarainministeriön juustohöyläperiaate edellyttää, että sotaväki osallistuu valtiontalouden säästötalkoisiin siinä missä muutkin.
Mitä sitten äskettäin uurnilla käyneet kansalaiset itse ajattelevat ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, sen voi lukea Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan viime viikolla julkaisemasta mielipidemittauksesta. Niitä MTS on teettänyt vuodesta 1964 lähtien.
Päällisin puolin kaikki on kohdallaan. Maanpuolustustahto on korkealla. Ihmiset uskovat, että ulko- ja puolustuspolitiikkaa on hoidettu hyvin. Turvallisuuspolitiikkaa koskeva kansallinen yksituumaisuus on laaja ja luja.
Mittaus osoittaa myös, että kansalaisten luottavaisten mielikuvien ja raadollisen todellisuuden välillä on ristiriitaa.
Vuodesta toiseen selvä enemmistö ilmoittaa kantanaan, ettei koulutettua reserviä tule pienentää eikä puolustusmäärärahoja laskea. Kun reserviä on kuitenkin lyhyessä ajassa leikattu neljänneksellä ja määrärahat ajettu alas, kansalaiset ovat silti valmiit uskomaan, että kaikki on yhä hyvin.
MTS:n selvityksen mielenkiintoisin tulos on se, ettei uskottava itsenäinen puolustus haastateltavien mielestä ensisijaisesti rakennu puolustuskyvyn tai puolustustahdon varaan. Niitä tärkeämpänä pidetään hyviä suhteita naapurivaltioihin. Kylmän sodan aikana omaksuttu totuus elää vahvana: Suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikka kulkee puolustuspolitiikan edellä.
Kansalaisten mielipiteitä ulkopolitiikan hoidosta MTS on kysynyt alusta alkaen. Urho Kekkosen ajan lukemista – parhaimmillaan 96 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että ulkopolitiikkaa oli hoidettu hyvin – on tultu jonkin verran alas. Kun nykyinen presidentti vuonna 2000 aloitti kautensa, näin kuitenkin ajatteli yhä 89 prosenttia haastatelluista. Viime vuoden lopulla tätä mieltä oli enää 76 prosenttia, mikä on korkea luku sekin.
Voi olla, että tuloksessa alkaa näkyä yhteiskuntatieteilijöiden ennustama rakenteellinen ongelma. Kun presidentti valitaan kansanvaalilla, äänestäjien mielissä valintaan kytkeytyy mielikuvia ja toiveita, joihin presidentti ei supistettuine valtaoikeuksineen voi mitenkään vastata.
Tämä saattaa aiheuttaa pettymystä.
Uuden presidentin kannattaa pohtia, onko hänellä oikeasti mahdollisuuksia kääntää käyrä nousuun ja keinoja lujittaa kansalaisten luottamusta harjoitettua ulkopolitiikkaa kohtaan.
Viime vuosien ulkopolitiikkaa ei ole pahemmin moitittu. Toki on pantu merkille vuosikymmenen ajan jatkunut kylmä kausi Suomen ja Yhdysvaltain suhteissa. Jonkin verran julkista arvostelua aiheutti päätös olla tukematta YK:n turvallisuusneuvoston Libyaa koskenutta päätöslauselmaa. Kukaan ei vaatinut Hornetien lähettämistä Välimerelle, mutta poliittisen tuen ilmaiseminen ei olisi maksanut mitään.
Lisäksi ikävin episodi salattiin. Sen aiheutti Venäjän ja Georgian sota elokuussa 2008. Naapurimme Viro asettui näkyvästi tukemaan Georgiaa, minkä presidenttimme arveli johtuvan virolaisia vaivaavasta ”post-sovjeettisesta traumasta”. Venäjän johto pani Halosen lausuman tyytyväisenä merkille.
Mutta virolaisia lausuma loukkasi. Välit korkeimmalla tasolla katkesivat ja pysyivät poikki aina tammikuuhun 2009, jolloin Helsingissä järjestettiin julkisuudelta salaa pidetty ”sovintokokous”. Vaietun välirikon paljasti virolainen politiikan tutkija Iivi Anna Masso viime maanantaina Ylen tv-uutisille antamassaan haastattelussa.
Virolaiset ovat tottuneet olemaan Venäjän johdon ja median asiattoman arvostelun ja loukkausten maalina – se ei heidän mielenrauhaansa pahemmin häiritse. Mutta kun ystävä pettää, sitä on vaikea unohtaa ja antaa anteeksi, vaikka järki kuinka sanoisi, että asialliset asiat on hoidettava asiallisesti.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
