VIERASKOLUMNI Suomen idea

Historia on muovannut maamme suuren maaseudun, pienten kaupunkien ja vaihtelevan luonnon mosaiikiksi. Näistä aineksista ei synny Suurkaupunki-Suomea.

Aikaansaava Suomi syntyy pienissä paikallisyhteisöissä. Suomen on oltava myös tulevaisuudessa ihmisten mittainen: palvelujen ja arjen etappien on oltava maan eri osissa helposti saavutettavissa.

Ylimittaisten metropolien hamuilijat tukevat keskitettyjä ja ihmisten arjesta etääntyneitä ratkaisuja, jotka vähitellen alkavat näivettää Suomen menestyksen todellisia tekijöitä. Suomen kilpailukyky perustuu myös tulevaisuudessa pienten paikallisyhteisöjen tarjoamaan läheisyyden ekonomiaan.

Tulevaisuuttamme jäytää myös yltiöyksilöllisyyden korostuminen. Suomessa ei enää käsitetä yhteisön merkitystä. Yhteisöllisyydestä on tullut juhlapuheiden tyhjä sana. Todellisuudessa sosiaaliset taidot ovat rapistumassa.

Syntymässä on sosiaalisten kääpiöiden Suomi, jossa on yhä vaikeampi kohdata kanssaihmisiä muina kuin kilpailijoina tai oman hyödyntavoittelun välikappaleina. Tätä kehitystä ruokkivat tosi-tv:n kieroilua ja toisten selkään puukottamista suosiva mentaliteetti.

Suomalaisuus on ihmisten välinen ilmiö. Sosiaalisen median kevytyhteisöllisyys ja nimimerkkikirjoittelu eivät riitä. Peukutus ei riitä.

Jos suomalaiset menettävät kykynsä toimia yhdessä, suomalaisuuden idea katoaa. Sosiaalista osaamattomuutta seuraa älyllinen osaamattomuus. Koulujen yhteisöllisiä rakenteita on omin päätöksin heikennetty. Ääri-ilmiönä ovat jättilukiot, joissa oppilaat hapuilevat tuntematta enää kunnolla muita oppilaita tai opettajia.

Pekka Himanen puhuu hiljattain ilmestyneessä teoksessa ”Kestävän kasvun malli” arvokkaan elämän periaatteesta. Jos se omaksuttaisiin yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi, seuraisi suuria: taloutta korostava näkemys kehityksestä monipuolistuisi, ympäristön huomioon ottaminen päätöksenteossa tulisi todelliseksi, kulttuurin monimuotoisuuden tärkeys oivallettaisiin eikä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tingittäisi.

Arvokkaan elämä periaate tarkoittaisi paikkaperustaisuuden vahvistumista; paikallisyhteisöjen kehittymisedellytyksistä huolehdittaisiin niiden omista lähtökohdista. Keskittämisen ja suuruuden logiikan ylivalta murtuisi.

Pieniä kuntia, pieniä kouluja ja pieniä kirjastoja pohdittaisiin arvokkaan elämän turvaamisen eikä lyhytnäköisen taloudellisen säästön ja suuruusideologian katsannoista.

Arvokkaan elämän toteuttaminen mullistaisi myös tavan, jolla kehitystä mitataan. Nykyisin kehityksen mittarina on lähes yksinomaan bruttokansantuote. Se korostaa taloutta. Se ei ota huomioon esimerkiksi talouden ympäristövaikutuksia eikä talouden yhteyttä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen.

Ympäristöä heikentävä ja sosiaalista eriarvoisuutta lisäävä toiminta ovat bruttokansantuotelaskelmissa kehitystä.

Himasen työryhmän hahmottelemassa arvokkaan elämän yhteiskunnassa kehitystä alettaisiin arvioida monipuolisemmin. Otettaisiin käyttöön arvokkuusindeksi, jonka tärkeitä osatekijöitä olisivat esimerkiksi inhimillinen ja kulttuurinen kehitys. Oikeudenmukaisuuden ja ympäristön huomioon ottavat päätökset ja toimet alkaisivat mitata yhteiskunnan edistystä.

Suhteessa Himasen raportin pääviestiin inttäminen teoksen tieteellisyydestä on joutavaa saivartelua, osoitus osaamattomuudesta käydä syvähenkistä ja aitoa yhteiskunnallista keskustelua, henkisen kestävyysvajeen korkea veisu. Vanhan sanonnan mukaan viisaan osoittaessa kuuta hölmöt puhuvat sormesta eivätkä kuusta. Toivon, ettei tämä ikiaikainen viisaus käy toteen Pekka Himasen työryhmän raportin kohdalla.

Suomi löytää uusia aatteita ja uusia haaveita. Yhä edelleen meidät on tehty samasta aineesta kuin unelmamme. Satunnainen haparointi on osa Suomen ideaa.

Malja itsenäisyydelle: ”Näille haaveille meissä ja toivollemme.”

Avaa artikkelin PDF